Uuttavuotta on askellettu kaksi viikkoa. Ei tämä enää uudelta tunnu. Hyvältä kuitenkin. Vanhakin oli hyvä.
Lapsena en osannut sen ihmeemmin odottaa uuttavuotta. Se oli yksi päivä muiden päivien joukossa. Meidän kylässä ei ammuttu uudenvuoden raketteja. Suuri ilonaihe oli, kun muutamaa sädetikkua pihalla ihailtiin ja lopulta hankeen heitettiin. Niin tehtiin kaikkien talojen pihalla. Lapsia oli paljon.
Äiti ei antanut valaa tinaa. Isä ei puuttunut asiaan. Koulussa opin, että uuttavuotta juhlitaan tinan valamisella. Haaveeksi jäi. Vain pari kertaa olen sen jälkeen aikuisena valanut tinaa. Yksi kerta on jäänyt erityisesti mieleen.
Lapsia oli siihen mennessä kaksi. Sukulaisten luokse rajakaupunkiin uudenvuoden vastaanottoon oli mieluisa lähteä. Lapsille oli tiedossa mukavaa. Niin myös aikuisille. Surua ja murhetta oli ollut niin paljon.
Lapset vinkuivat jo alkuillasta, että valetaan tinat, valetaan tinat. Aika saatiin kulumaan, kun keitettiin nakit ja syötiin perunasalaatin kera. Ulkoa kuului jo paljon ennen puolta yötä pauketta. Taas alkoi vingunta. Tinat ja tinauskolvi otettiin lopulta esiin. Tinat valetaan silloin, kun siltä tuntuu. Nyt tuntui.
Lapset saivat sulattaa tinat ensimmäiseksi. Sitten sulanut neste kylmään veteen. Lapsia jännitti. Aikuiset hymyilivät hiljaa.
Sitten tuli aikuisten vuoro. Yksi toisensa jälkeen teimme tutut kuviot. Ulkona paukkuivat ilotulitusraketit. Ruotsin raja oli kivenheiton päässä. Ihan kuin ulkomailla.
Sitten tuli tina, joka aiheutti syvän hiljaisuuden pieneen keittiöön. Lapsetkin olivat ihme kyllä hiljaa.
– Se on enkeli! Sinulle tuli enkeli!
Sanat täyttivät joka ikisen nurkan pienessä huoneessa.
Sanattomina siirryimme olohuoneen puolelle. Uudenvuoden vastaanotosta piti tulla hyvä yhdessäolon hetki. Toki sairaus näkyi. Se kosketti jokaista meistä. Se ei unohtunut silloinkaan, kun halusimme iloita tulevasta uudestavuodesta. Unohtaa kivut ja epätoivon, pelon ja epävarmuuden.
Laitoimme lapset nukkumaan ja kokoonnuimme vielä hetkeksi olohuoneen sohvalle. Katselimme kynttilänliekkiä. Emme sanoneet sanaakaan. Kun oli maatamenon aika, halasimme kauan toisiamme. Uni ei tullut sinä yönä.
Vajaan kahden kuukauden kuluttua tuli puhelu. Hän oli nukkunut pois. Hautajaisissa muistin enkelitinan. Muistan sen joka uudenvuoden aatto.
Kun pakolaisaalto Haaparannan kautta Tornioon nousi viime syksynä julkisuuteen, muistin saman enkelin. Se oli hyvä enkeli.
Rita Kumpulainen
rita.kumpulainen@rantalakeus.fi