Yksi lämmin lapsuusmuisto liittyy naapurin Aarneen. Jo tuolloin liki 90-vuotias veteraani huomasi minun tutkivan mummolan seinältä löytynyttä varstaa. ”Minäpä näytän”, Aarne tuumasi ja otti puisen työvälineen käteensä. ”Tärkeintä on rytmi”, hän muistutti ja alkoi kumautella varstaa maata vasten. ”Nyt on sinun vuorosi”. Muutaman kerran jälkeen rytmi löytyi.
Samana kesänä museoni pihalla järjestettiin perinnepäivä. Aarne näytti sielläkin miten varsta toimii. Mummoni pyöritti separaattoria, jonka hanoista tuli kermaa ja maitoa.
Äitini keritsi lampaita oikeilla keritsemissaksilla, isotätini Taimi karstasi villaa. Naapurin Jenny laittoi rukin laulamaan – lapsena opittu taito oli tiukasti selkärangassa. Itsekin sitä kokeilin, mutta ei mennyt oppi kummoisesti perille. Helpolta näyttää, mutta onkin melkoisen vaikeaa!
Harvoin enää pääsee vanhoihin työtapoihin tutustumaan. Lakeudella vanhan ajan elämään on päässyt tutustumaan Kempeleen kotiseutumuseolla Vanhan ajan viikolla. Koronarajoitteiden vuoksi viikkoa ei nyt järjestetä yleisölle avoimena, mutta livelähetykset voi katsoa kolmena päivänä verkkolehdestämme. Tallenteet jäävät nähtäville pitemmäksi aikaa.
Limingan Niittypäivässä taas on päässyt halutessaan niittämisen makuun.
Enemmänkin vanhoja työtapoja voitaisiin pitää esillä. Harva ikäisenikään tietää, mihin varstaa käytettiin. Pitkän varren nokassa oli yleensä nahkalenkillä kiinni jäykkä lapa. Riihessä varstalla hakattiin jyvät irti lattialle laitetuista tähkistä.
Talonpoikaiskansan työvälineet ovat kauniita, vaikkakin usein yksinkertaisia. Ne saivat minut aikanaan kiinnostumaan kotiseutuni historiasta ja menneen ajan elämästä. Uneksin aikakoneesta, jolla olisin päässyt 1900-luvun alkuvuosikymmenille, vaikka tiesin ajatuksissani olevan paljon kullattua nostalgiaa. Elämä ei tuohon aikaan suinkaan ollut helpompaa. Kaikki oli kovan työn takana alkeellisilla välineillä, mutta olivatko ihmiset kuitenkin onnellisempia? Yhteisöllisyys oli vahvaa. Naapuria autettiin ilman hätääkin. Iltaisin kokoonnuttiin kertomaan juttuja, tarinoita – samalla välitettiin arvokasta perinnetietoa eteenpäin.
Täytyy myöntää, että haaveilen edelleenkin aikakoneesta.
Perinnepäiviä tarvitaan, jotta tieto menneiden aikojen elämästä siirtyy muutenkin kuin sähköisesti. Monelle lapselle ja aikuiselle olisi suuri elämys päästä erottelemaan kermaa separaattorilla tai kokeilemaan langan tekoa rukilla. Kotiseutumuseoissa on paljon entisajan työvälineistöä, usein samaa useampikin kappale. Voisiko joitain huoltaa käytettäväksi? Tai tehdä vastaava uusi tilalle?
Heitän haasteen kotiseututoimijoille: elävöitetään historiaa Kempeleen malliin!
Sauli Pahkasalo