Joskus kuulee syytöksen, ettei vauvaperhe-elämää elävä henkilö osaa puhua mistään muusta kuin vauvoista, vaipanvaihdosta tai puklauksista. Siis siitä elämäntäyteisestä arjesta.
Sama tilanne on varusmiespalvelusta suorittavien kohdalla. Muistan itsekin, kuinka kotilomilla keskustelu sisälsi aika paljon kapiaista, häröä, sotkua, taisteluvalmiutta ja kurkkusalaattia. Tai rehvastelua ampumaharjoituksista.
Sittemmin inttimuistot ovat tipahdelleet harvemmin esiin mielen lokeroista. Näin kävi kuitenkin aika vastikään.
Työmatkalla radiosta kuului Popedan Kersantti Karoliina ja samalla muistin, että oman palvelukseni alkamisesta on tullut kuluneeksi pyöreät 20 vuotta.
Kun pääsin ajatuksissani oman vanhenemiseni hirvittelystä eteenpäin, alkoivat välähdykset vuoden inttiajasta tulvia nostalgiseen mieleeni.
Varusmiespalveluksestani suoritin suurimman osan Kainuun prikaatissa. Tykkimiehenä aloitin ja tykistön lääkintäkersanttina lopetin.
Sodan ajan tehtäväni (kyllä, se kerrotaan varusmiehille) lääkintäjoukkueen varajohtajana on kärjistäen jakaa joukkosidontapaikan teltan oviaukolla haavoittuneet kahteen osaan: hoidettaviin, ja niihin, joita pidetään vain kädestä. Toivon, ettei sota syty. Lyhyellä, vuosikymmeniä vanhalla koulutuksella en tuohon kykenisi.
Kolmisen kuukautta inttivuodesta kului Lahden Hennalassa lääkintäaliupseerikoulussa. Sinne liittyvät kaikkein voimakkaimmat armeijamuistotkin.
Erityisesti mieleeni on jäänyt palvelusrikkomuksestani saamani haiseva tuomio.
Olin kaverini kanssa leirillä vartiossa, kun huomasimme sotilaskodin munkkiauton kaartavan paraatikentän reunalle.
Itse olin tuolloinkin kiltti poika, mutta savolainen varusmieskollegani alkoi houkutella. ”Ei kukaan huomaa, jos haemme kupit kuumaa ja sokeria tihkuvat munkit – olemme sen ansainneet puolen tunnin partioinnin jälkeen!”
Munkkipiru otti minussakin vallan. Menimme jonottamaan sisarten hymyllä tarjoamia herkkuja, kun kapteenimme päätyi samalle asialle. Eivät selitykset auttaneet.
Kurinpidolliset toimet ilmoitettiin koko joukkueen edessä. Syystäkin! Kyllä hävetti, vaikka hieman hymyilytti.
Tosin suupielet valahtivat alaspäin, kun meille ilmoitettiin rangaistus: kaikkien leirialueen ulkohuussien tyhjentäminen.
Pääsin käyttämään ensimmäistä kertaa kaasunaamariani tositilanteessa. Ilman sitä en tiedä olisinko tätä kirjoittamassa.
Vessat tulivat siivotuksi, ja päätin suorittaa seuraavat vartiovuoroni ilman munkintuskia.
Nyt jo naurattaa, vaikka silloin hetkellinen ylennys huussimajuriksi ei juuri ansioluetteloaineistolta tuntunutkaan.