Sosiaalisessa mediassa vastaan tuli neljän vuoden takainen hiihtolomapäivitykseni, missä olimme tyttäreni kanssa ihmettelemässä pääkaupunkia.
Katselin päivitykseen liitettyjä kuvia nostalgiaryöpyn saattelemana ja nieleskelin kyyneleitä. Miksi aika menee niin joutuisasti?
Nyt tuo kuvissa pehmolelukuuttiaan kanniskeleva ja iloisesti hymyilevä tyttö on pian 14-vuotias. Kuutti on vieläkin olemassa, mutta harvoin se enää on matkoilla mukana. Hymyäkin tyttärellä riittää, mutta muutoin muutosta on tapahtunut. Hänestä on tullut teini. Kun ennen puhetta syntyi luonnostaan taukoamatta, ovat lauseet nyt huomattavasti lyhyemmät. Suosikkisanoja ovat mitä, joojoo ja entiiä. Kun whatsupissa tiedustelee koulupäivän sujumisesta, täytyy kysymys miettiä tarkkaan, sillä muutoin vastaus on yleensä lyhyt: hyvin.
Lapsen siirtyminen lapsuudesta teiniaikaan on vanhemman näkökulmasta äärimmäisen mielenkiintoinen, mutta myös haasteellinen. Olenkin ottanut erityistehtäväkseni pyrkiä ylläpitämään keskustelukulttuuria. En tyydy joojoo- tai entiiä -vastauksiin. Ehkä toimittajavuosista on sen verran hyötyä, että osaan esittää oikeat kysymykset, sillä välillä se lapsuuden innokas juttelija herää eloon. Ne ovat aina erävoittoja, joista isä iloitsee pitkään.
Haasteellisinta on pysyä tietoisena kaikista uusista trendeistä, puhelimen sovelluksista ja yläasteikäisten puheenaiheista. Olen myös sinnikkäästi valottanut hänelle asioita, jotka eivät nykynuorilla päällimmäisenä ole mielessä. Eräs ilta kävimme läpi omia yläasteaikaisia musiikin oppikirjojani. Soitimme läpi kappaleita, joita hän ei ollut kuullut. Ja saimme puhetta aikaan.
Ehkä lapsen kasvamisessa se suurin huolenaihe löytyy kuitenkin peiliin katsoessa ja harmaita partakarvoja laskiessa. Olen saavuttamassa keski-iän ja ohittamassa parasta ennen päivämäärän – jos asiaa katsoo evoluution ja ihmislajin perimän näkökulmasta.
Nopealla googlettamisella onneksi huomaa, ettei keski-iälle ole yksiselitteistä määritelmää. Mutta jos eri katsantokantoja niputtaa yhteen, niin en enää ole nuori aikuinenkaan.
Voin siis suosiolla siirtyä varhaiskeski-ikää lähestyväksi. Se on tässä vaiheessa armollisin termi. Kokonaan toinen juttu on sitten sosiaalinen tai henkinen keski-ikä – saavuttaako sitä koskaan?
Muistan, kun hain toista päätoimittajapestiäni ollessani 28-vuotias. Partaakaan ei ollut. Yhtiön kuusikymppisellä toimitusjohtajalla oli haastatteluvaiheessa vain yksi mutta: kun olen niin nuori. Huomautin vian korjaantuvan päivä päivältä paremmaksi. Sain pestin.
Eikä parran harmaantuminen itse asiassa niin harmillista edes ole. Jos se toimii valkokankaan hurmurilla George Clooneylla, niin miksei minulla :)