Duero, Tajo, Guadiana, Guadalquivir ja Ebro.
Kun olin lapsi, istuin isäni vieressä lauteilla ja opettelin hokemaa. Isä heitti lisää löylyä ja minä yritin muistaa, että Tajo tuli jo toisena. ”Tuero, Taaho, Kuadiaana....”.
Muutaman saunakerran jälkeen luettelo jäi päähäni, ja isäni säännöllisesti tenttasi asiasta. Hän itse oli opetellut viisikon kansakoulussa ja hauskuutti nippelitiedollaan. Siksi muistan tänäkin päivänä Espanjan suurimmat joet.
Isäni oli puhelias ja sosiaalinen. Usein kauppareissulla ihmettelin miten hän tuntee niin paljon ihmisiä.
Hän jäi suustaan kiinni vähän väliä, nosti kättä vastaantuleville ja muisti aina minullekin valaista kenestä oli kyse.
”Samanmerkkisen auton omistajalle nostetaan aina kättä, vaikkei häntä tuntisikaan”, isäni ohjeisti. Aina joskus tuo sääntö putkahtaa ajatuksiin ja kurotan käteni ylös hymyillen vastaantulevalle Škoda-kuskille.
Isäni oli sukupolvea, joka saattoi ilman ennakkoilmoittautumista lähteä tapaamaan tuttuja, kaukaisia sukulaisia ja entisiä työkavereita. Pääsin aina mukaan. Erityisesti mieleen ovat jääneet suutari-Svante ja Savuojan Maunu.
Svanten, isoisäni serkun luona oli jännä tuoksu. Se oli sekoitus parisataavuotiaita hirsiseiniä, nahkaa ja tuoretta kahvia. Koska olin jo tuolloin kiinnostunut vanhoista esineistä, oli erityisen mielenkiintoista tutkia suutarin ompelukonetta sekä muita talon tavaroita. Svanten isälleni tekemät pieksut ovat yhä tallessa.
Harmi vain, että jalkani ovat kasvaneet niistä yli.
Maunu taas oli isäni pitkäaikainen työkaveri, jonka kanssa hän kävi vuosien ajan reissutyössä eteläisen Suomen rakennustyömailla. Savuojan vanhassa tuvassa oli sankka sumu tupakansavua, mitä isäni polttelijana ei laittanut pahakseen. Enkä minä ymmärtänyt kritisoida, sillä Maunun äidin eläessä sain aina donitsin ja punaista limonadia.
Maunu ei ollut muiden talossa asuneiden poikamiesveljestensä tapaan kova puhumaan ääneen. Isäni oli äänessä ja Maunu nyökytteli. Ja tupakkia kului.
Maanantaina tuli kuluneeksi 19 vuotta siitä, kun olin kantamassa isääni viimeiseen lepopaikkaansa. Olen nyt elänyt yhtä kauan ilman isää kuin isän kanssa.
Toki isäni on mielessäni useinkin, mutta alkuviikosta muistojen tulva oli valtava. Pitkästä aikaa hoin mielessäni Espanjan jokia, muistelin synnyinkotini olohuoneessa ollutta kristallikruunua, jonka kivillä isäni vieraisille tulleiden pikkulasten päätä silitytti, näin silmissäni isäni polttamassa Maunun kanssa ja Svanten vieressä kahvikupposella.
Suuri on kaipaus, mutta mieli on erityisesti kiitollinen siitä, että sain elää turvallisen ja rikkaan lapsuuden.
Minulla oli hyvä isä.