Itsenäisyyspäivällä on ollut aina tärkeä sija sydämessäni. Jo alle alakouluikäisenä katselin itsenäisyyspäivän paraatia ja heti perään leikin samaa omilla pikkuautoillani. Tuntematonta sotilastakin seurasin nurkkasilmällä. Ihmettelin tosin sitä, miksi isäni vuodesta toiseen jaksoi katsoa saman elokuvan.
Kun itsenäisyyspäivän vastaanotto Presidentinlinnassa alkoi, nauliutui koko perhe sohvalle katsomaan kättelyä. Se oli jotenkin lumoavaa! Ei minua kättelyn jälkeiset haastattelut tai tanssit kiinnostuneet, mutta oli hauska seurata kompastuiko kukaan tai kuinka syvän käsisuudelman Ehrnrooth tekee. Ja toki kiinnosti sekin, että millaisissa puvuissa oman kotipitäjän kansanedustaja Juhani puolisonsa Mirjan kanssa juhlaan saapui.
Kun olin vähän vanhempi, kiinnostuin suunnattomasti historiasta. Etenkin sotavuosista. Tenttasin isoäidiltäni tietoa isoisän sotilastaipaalesta. Pian tämän jälkeen halusin pystyttää kotikyläni sankarivainajille oman muistomerkin. Ensin tein sen puusta. Kun muutama vuosi kului, valoimme isäni kanssa sen betoniin. Yhä se siellä seisoo jykevästi.
Itsenäisyyspäivänä muistomerkillä pidettiin tietysti juhlat. Laskettiin seppele, minä puhuin ja laulettiin. Kyläläisiä kerääntyi seuramaan.
Saattoipa joku ajatella, että on siinä lapsella kummalliset harrasteet, mutta itse pidin toimiani täysin normaaleina. Siitä olen kiitollinen, että vanhempani tukivat asiassa. Eihän nyt oma itsenäisyyspäivän juhla koskaan ollut pahitteeksi!
Satuin kesällä löytämään vanhoja itsenäisyyspäivän juhlapuheitani. Ne tuntuivat perin paatoksellisilta, huvittaviltakin. Sittemmin elämänkokemusta on tullut lisää. Moni asia on saanut uuden näkökulman, mutta itsenäisyyspäivän merkitys ei ole kadonnut.
Olen nyt suunnilleen saman ikäinen kuin molemmat isoisäni jatkosodan loputtua. He olivat etulinjassa nuorten sotilaiden rinnalla jo aikamiehiä. Toinen haavoittui kolme kertaa, toinen säilyi fyysisesti ehjänä, mutta kärsi henkisistä haavoista. Molemmat antoivat omasta elämästään vuosikausia kotimaalleen. Samaan aikaan isoäidit pitivät lapsikatraista huolta ja pitivät maatilat toiminnassa ja toimeentulossa.
Usein mietin sota-ajan sukupolven tekemää työn määrää, uhrauksia ja henkistä tahtotilaa. Tunnepuolella aika on ollut melkoista sekamelskaa. Esimerkiksi isäni äiti sai isoisästäni kaatumistiedon joukkueen jouduttua mottiin. Onneksi näin ei käynyt. Ihmetys oli suuri, kun vaari kävelikin tanhutta pitkin kotiin. Hän oli haavoittunut, mutta elävien kirjoissa.
Katson yhä Linnan juhlat. Ja tasapuolisesti kaikkia Tuntemattomia. Mutta vuosi vuodelta olen kiitollisempi Suomestani. Olen kiitollinen erityisesti niille miehille ja naisille, jotka antoivat omasta elämästään niin paljon mahdollistaakseen nykyisen Suomen syntymisen. Asiat voisivat olla meillä hyvin eri tolalla.
Hyvää itsenäisyyspäivää!