Siivotessani työhuoneen kaappeja löysin lauantaina isäni isän sotilaspassin. Muistan hetken, kun isoäiti antoi kirjasen piironginlaatikostaan, jonne isoisäni oli sen jättänyt päästyään sotasairalaasta kotiinsa marraskuun lopulla 1944 liki neljän vuoden palveluksen jälkeen. Otin passin ylpeydellä vastaan, sillä olin silloin itse astumassa palvelukseen.
Keskeytin siivoukseni ja istahdin nojatuoliin. Talvisodan syttymisen muistopäivä sai syvemmän näkökulman lukiessani passiin raapustettuja merkintöjä.
174 senttiä, 70 kiloa. Silmien väri harmaa. Saappaan numero 42.
Kun Heino muiden merijärvisten miesten tapaan kokoontui Kirkonkylään lokakuun puolivälissä 1939, ikää hänellä oli 28 vuotta. Perheessä oli kaksi tytärtä, joista toinen alle vuoden ikäinen. Kotitila jäi töineen isoäidilleni.
Passin välissä on liitteenä paperinpala, jonka on allekirjoittanut reservin vänrikki Y.O Kostet 28. huhtikuuta 1940. Todistus kertoo palveluksesta ylimääräisissä harjoituksissa ja liikekannallepannuissa joukoissa. Paperi on karu ja koruton. Käytökseksi on merkitty hyvä. Ja se, että kiväärimiehenä hän on saanut patruunankantajan erikoiskoulutuksen.
Kirkonkylän kokoontumispaikalta Heinon matka jatkui 4. Jääkärirykmenttiin, joka otti vastatakseen muun muassa Kannaksella sijaitsevan Vuoksen kapeimman kohdan lossiyhteyden puolustamisen. Joulun ja 29. syntymäpäivänsä hän vietti Lauttaniemessä. Helmikuussa asemapaikka vaihtui Punnusjoelle ja edelleen Salmenkaitaan. Maaliskuun alusta talvisodan loppuun isoisäni palveli Vuosalmen taisteluissa.
Palveluksen kokonaiskestoksi passiin merkittiin kuusi kuukautta ja 13 päivää. Elämä palautui hetkeksi niin normaaliksi kuin se saattoi palautua.
Jatkosotaan Heino lähti kesäkuussa 1941 hieman ennen isäni syntymää. Kun hänet hetkeksi vapautettiin maatilan töihin heinäkuussa 1942, näki hän vuoden ikäisen vilkkaan käkkäräpään.
Pian lomansa jälkeen rintamalle palattuaan Heino haavoittui pikakivääriampujana Pistojoen taistelussa. Moni muu merijärvinen joukkuekaveri kaatui. Rintamavastuu päättyi 30. kesäkuuta 1944 Karjalan Kannaksen puolustustaistelussa haavoittumiseen. Loppuajan Heino makasi sotasairaalassa.
Itse en koskaan häntä tavannut. Hän kuoli 1964 vain 54-vuotiaana. Mummoni kertoi, ettei Heino puhunut koskaan sodasta. Monen kipeän kokemuksen hän säilytti mielessään.
Kun sinivalkoiset liput taas itsenäisyyspäivänä lepattavat, silmiini pyrkivät kiitoksen kyyneleet. Niin Heinolle kuin muillekin vapautemme puolesta taistelleille.