Keräsimme muutama kesä sitten, silloin kaksivuotiaan, lastenlapseni Sofin kanssa voikukkia pihalta. Läheisen pensaan juurella kesätyöntekijä parturoi trimmerillä heinää. Huokailin Sofille: ”Mää en jaksaisi kuunnella tuota ääntä. Fammo ei tykkää olenkaan trimmereistä. Ne pitäisi kieltää.”
Tyttö ei puhu mitään. Kerää lisää kukkia ja ihailee siinä samalla nuoren pojan työntekoa.
Puurolautasen äärellä Sofi palaa trimmeri-asiaan.
”Fammo ei tykkää trimmereistä,” tyttö sanoo. ”Mutta Sofi rakastaa trimmeripoikia.”
Olen monta kertaa palanut Sofin antamaan opetukseen. Juuri kesä on sitä aikaa, jolloin voimme harjoitella Sofin opettamaa asennetta:
En ehkä pidä jostakin äänestä, harrastuksesta, tekemisestä, työstä, kielestä, kulttuurista, tapahtumasta, ja niin edelleen. Voin silti leppoisasti tutustua, ylittää rajoja ja jopa kokeilla uutta koska pidän ihmisistä, joille tämä kyseinen juttu on tärkeä.
Suomen luonto tarjoaa moninaista runsauttaan juuri kesällä. Läpi Suomen kesällä katetaan myös erilaista kulttuuritarjontaa.
Suosittelen ennakkoluulotonta osallistumista, sellaisiinkin tapahtumiin, jota on aikaisemmin rajannut itseltään pois. Jollekin se voi olla urheilukilpailu, jollekin taas kesäseurat. Oopperakaan ei välttämättä pidetä joka miehen ja joka naisen lajina. Meillä on lupa maistaa, kokeilla ja nauttia sillä ”sommaren är kort.”
Kesä on rakkautta trimmeripoikiin ja jollekin se on rakkautta trimmeriin.
Viikatetta sain niittypäivässä kokeilla. Tykkäsin. Pitäisikö minun sittenkin uskaltaa tarttua jopa trimmeriin?