Vielä sata vuotta sitten puistot olivat kaupunkien ylpeys ja kaunistus. Niihin satsattiin, ja varakkaimmilla kaupungeilla oli omat puistosuunnittelijansa ja -osastonsa.
Suunnittelua ohjasivat aikakauden ihanteet. Reitit puistoihin luotiin paikoin niin, että suunnittelija kävi kävelemässä useamman kerran puistoksi suunnitellulla alueella.
Nykynäkökulmasta katsottuna päämäärätön vaeltelu paljasti luontevat kulkureitit alueella. Vaeltelun perusteella rakennettiin puistojen käytävät ja reitit. Ne mutkittelivat, mutta kulkivat lyhintä mahdollista reittiä päätepisteeseensä. Eikä oikopolkuja syntynyt.
Viivotinten avulla suunnitellut puistot eivät enää nykyään saa osakseen yhtä paljon huomiota kuin aikaisemmin. Ne syntyvät paperille sen ajatuksen perusteella, jota valmistelija pitää järkevimpänä ja usein siis edullisimpana. Harvemmin on aikaa käydä paikan päällä useampaa kertaa, saati miettiä polkujen kulkua muiden ihmisten näkökulmasta.
Yksi asia ei kuitenkaan ole muuttunut. Suunnittelu pohjautuu edelleen aikakauden ihanteisiin. Ihanteet ovat vain muuttuneet.
Puistot ovat olleet mielessäni, kun olen seurannut useampien ajankohtaisten asioiden valmistelua. Teoriassa järkevät ajatukset eivät välttämättä johda hyvään lopputulokseen. Paperilla erinomaiset suunnitelmat ovat erinomaisia siihen asti, että joku käytännössä työtä tekevä ihminen toteaa niiden olevan päättömiä.
Vielä kymmenen vuotta sitten olin vakuuttunut siitä, että valtiollinen ohjaus olisi avain monen ongelman ratkaisemiseksi. Mutta arki on osoittanut paikallisten ratkaisujen olevan sittenkin toimivampia. Ruohonjuuritasolla osataan olla vielä ketteriä.
Hallintohimmelit sen sijaan eivät tunne armoa, vaan yhdenmukaisuusperiaatetta on noudatettava aina. Jopa silloin, kun lopputulos on järjetön. Ja kerran luodun järjestelmän muuttaminen on vaikeaa. Monesti se osoittautuu jopa mahdottomaksi, sillä säännöt ovat aina sääntöjä, ja niitä on myös noudatettava.
”Helkama-pyörä kääntää pään” laulettiin 1980-luvulla. Laulun lopuksi todettiin, että vain pakki puuttuu.
Polkupyörän kyydissä vauhti tosiaan vie mennessään, ja matka käy aina eteenpäin. Kävellen kulkemalla pääsee välillä palaamaan takaisinkin. Pienemmällä vauhdilla lopputulos voi olla parempi. Kaikkien kannalta.
rantalakeus.fi