Kolumni

Pekka Kin­nu­nen kir­joit­taa Viron va­paus­so­das­ta

Lastenlapseni osti miehensä kanssa vanhan talon Limingan vanhalta kylänraitilta ja alkoivat kunnostaa sitä asunnoksi. Vaativa työ ja vie aikaa, mutta mielenkiinnolla seuraan. Vanha kansa osasi kultaisen leikkauksen periaatteen ja sovelsi sitä rakentamiseen. Tuloksena on kaunis tulos, jota ohikulkija pysähtyy ihailemaan. Hävittämisen kyllä nykyaikainen ajattelija hallitsee. Se on liittänyt myös rakennuksille elinkaaren. Kun eräässä kokouksessa puhuttiin meidän seurakunnan ruumishuoneesta ja sen elinkaaresta, sanoin puheenvuorossani, että taitaa meiltä kaikilta loppua elinkaari aikaisemmin kuin vanhalta ruumishuoneelta. Voihan sitä vanhempi mies lämpimikseen murista, vaikka ei se mitään vaikuta.

Sata vuotta sitten käytiin Viron vapaussota. Vapaussota-nimitystä käytetään edelleen Virossa. Sodan toisella puolella oli vain vähän virolaisia, joten ei voi puhua sisällissodasta. Suomesta pyydettiin apua ja täältä lähti yli kolmetuhatta vapaaehtoista. He olivat hyvin nuoria ja siksi sotaa kutsutaan koulupoikien sodaksi.

Ensimmäisen suomalaisen vapaaehtoisjoukon suorittaman Narvan valtauksen jälkeen Pohjan Pojat siirtyivät 27. tammikuuta Tarttoon. Suomalaisia oli tässä joukossa yli 2000.

He kokivat erittäin verisen ensimmäisen taistelun Pajun kartanon (saksaksi Luhde-Grosshof) luona raskaasti aseistettua vihollista vastaan 31. tammikuuta. Kartano vallattiin illalla pistinrynnistyksellä.

Taisteluista vastannut ensimmäinen pataljoona koki raskaat tappiot menettäen yhden upseerin, kaksi aliupseeria ja 21 sotilasta, haavoittuneita oli 39. Wäinö Havas kirjoitti selostuksen sotapäiväkirjaan.Hän oli tuleva kirkkoherra ja kansanedustaja, joka kaatui jatkosodassa.

Pohjan Pojat valtasivat Pajun kartanon lähellä sijaitsevan Valgan kaupungin helmikuun 1.päivänä.. Ensimmäinen pataljoona kävi senjälkeen taistelun Koikylässä (Koikküla).

Wäinö Havaksen sotilaskirjassa, jonka sain hänen pojaltaan, mainitaan myös tämä virolainen paikkakunta.Tämän jälkeen vapaaehtoisjoukko sai tehtäväkseen jäädä reserviin Valgaan, kunnes saisi käskyn edetä Pohjois-Latviaan.

Helmikuun 20. päivän iltana suomalaiset saapuivat väsyneinä ja huonoissa varusteissa Marienburgin (nykyinen Aluksne) lähistölle. Mukana oli muun muassa Oulun läänin tuleva maaherra Kalle Määttä.

Illalla pitkän ja sinnikkään tulituksen jälkeen suomalaiset tunkeutuivat kauppalan länsipuolelta ja valtasivat sen pistinhyökkäyksellä.

Suomalaisten tappiot kauppalan valtauksessa olivat kolme upseeria ja 15 sotamiestä. Suomalaisten kaatuneitten muistolaatta on kaupungin pääkirkon seinällä.

Valtausparaatin jälkeen suomalaiset jättivät Marienburgin kauppalan ja heidät lähetettiin Setomaan Petserin rintamalle.

Näissä taisteluissa 20-vuotias Wäinö Havas toimi myös komppanian päällikkönä. Suomalaiset kävivät alueella kuluttavaa ja rankkaa asemasotaa kuun loppuun saakka, kunnes palasivat Valgaan 29.3.

Pohjan poikien viimeisen rintamavastuun aikaiset taistelut maksoivat 27 kaatunutta, kahdeksan kadonnutta ja lähes 100 haavoittunutta. Heidän muistotaulunsa on Vastseliinan kirkon seinässä.

Kun ajan usein tuon kirkon ohi, joka sijaitsee kesäkotimme lähellä, luen sen nimiä. Joukossa Arvid Pesonen, Yrjö Nikkilä ja Väinö Paaso Oulusta sekä Nikolai Pälli Ylivieskasta.

Minulla ei ole tietoa siitä, oliko joukoissa Rantalakeuden alueen väkeä.

Entisen naapurini Aholan Olavin kanssa suunniteltiin matkaa hänen isänsä taistelupaikoille, mutta Olavin elämän matka päättyi.

Näistä kokemuksista syntyi Väinö Havaksen runo ”Viron retken koulupojat”. Käänsin sen myös viroksi ja sain apua kempeleläisiltä asiantuntijoilta, Helena ja Hannu Sulkalalta.

”Niin suurin ja painavin

saappain

verta tihkuvin kantapäin,

niin nuorin ja hehkuvin kasvoin

miesten matkassa kiirehtäin

me marssimme outoja teitä,

Simo, Eero, Taavi ja muut.

Niin valkeita, hiljentyneitä

oli talvisten metsien puut.

Niin suurin ja kysyvin silmin

loimme katseemme

kumppaniin,

kun jossakin kaukana eessä

ensi laukaus ammuttiin.

Me muistimme äitiä silloin,

joku joukossa morsiantaan,

kuin kotona lausuimme illoin

kukin siunauksen lapsekkaan.

Niin kalpein ja tahratuin kavoin

silmät ruudista kirveltäin

taas marssimme keväistä tietä,

lailla vanhusten miettiväin.

Oi veikkoset! Sielumme nuoret

kovin tiukasti jännittivät,

kun kansamme kärsimysvuoret

sydämillemme vierittivät.”