kolme kuukautta kestäneen harjoittelupestini päätteeksi lienee ihan hyvä vetää pientä yhteenvetoa siitä, mitä käteen jäi - muutakin kuin kuulakärkikynän tahroja.
Ihan tekniseltä puolelta jo valokuvaaminen oli minulle aivan uusi maailma.
En minä edes lomareissulla jaksa kaivaa kännykkää taskustani kuvatakseni, niin kieltämättä hetken kesti, että ymmärsi tietyt lainalaisuudet, mitä lehtikuvien ottamiseen tulee. Aina jaksoi ilahduttaa, kun koetti tarkoin miettiä sopivaa kuvakulmaa ja asettelua, ja sitten lopulta huomasi, että paras kuva tuli otettua sattumalta ohimennen tai vahingossa. Ilmeisesti asioiden puhki miettiminen on tässäkin lajissa haitaksi.
Sen sijaan kirjoittaminen - joka minulle on se kaikkein läheisin osa-alue tässä työssä - tuntui alkuun yllättävänkin luontevalta. Totutella täytyi lähinnä lyhyempään ilmaisumuotoon, napakkuuteen, kun on tässä viimeiset vuodet jaaritellut yliopistoesseissä samaa lausetta sivutolkulla.
Aina voi elätellä toivoa, että ytimekkäämpi sanankäyttö jäisi vaivaamaan tämän jälkeenkin!
Parasta olivat kuitenkin ystävälliset lakeuden ihmiset, jotka mielellään juttelivat ja ilahtuivat, kun heidän elämäänsä, työtään tai vaikkapa vaivalla järjestämiään juhlia huomioitiin.
Pieniä kohtaamisia, mutta lehden sivuilla niistä tulee hyvinkin suuria. Syy siihen on painetun sanan taika, joka kietoo otteeseensa, oli kyse sitten paikallislehdestä tai vaikka kaunokirjallisuudesta. Se koskettaa ja herättää tunteita tavalla, johon aika harva asia tänä päivänä kykenee.
piakkoin jatkuu myös gradusavotta. Hieman taas hirvittää, mutta jos sitä ei ajattele, niin kaikki on hyvin. Ehkä se valmistuu tietokoneen syövereissä itsestään.
Mitä nyt kesän aikana yritin graduun hetkeksi päästä käsiksi, niin huomasin, että jo kuukauden parin tauko oli pyyhkinyt kaiken oleellisen tiedon päästäni. No, ainakaan uuden oppiminen ei koskaan lopu, kun lukee samat kirjapinot taas kerran läpi!