Eipä juuri mikään muuttunut reilussa kahdessa vuodessa.
Poistin henkilökohtaisen Facebook-profiilin syksyllä 2015. Kyllästyin totaalisesti monen silloin ajankohtaisen aiheen mustavalkoiseen keskusteluun. Enkä malttanut olla keskustelujen ulkopuolella avaamatta sanaista arkkunai. Sekin kyllästytti, että omasta vapaa-ajasta meni puhelimen näytön päällä tehtävään sormiliikkeeseen turhan paljon aikaa.
Muutama viikko takaperin kytkin piuhat takaisin. Ajattelin käydä ihmettelemässä, miltä naamakirja nyt näyttää. Toki olin Facebook-lakkonikin aikana käyttänyt sosiaalista mediaa – työprofiileilla, ja eri kanavissa.
Hirveästi maailma ei naamakirjassa ollut muuttunut. Keskustelu ei tosin ollut nyt enää niin kipakkaa. Henkilökohtaisia postauksia on myös vähemmän. Sitä enemmän jaetaan uutisia, videoita ja muuta netin syövereistä löytyvää.
Viime viikon lehdessä kempeleläisnuoret pohtivat, millä tavoin kotikunnan tulisi lähestyä nuoria tiedotteillaan. Valtuustossa heitettiin ajatus viestimisestä Instagramissa ja Snapchatissa – molemmat nuorten keskuudessa suosittuja sosiaalisen median kanavia. Facebook on – tiesitkö – jäänyt lähinnä keski-ikäisten ja vanhempien temmellyskentäksi.
Kun erilaisia sosiaalisen median kanavia on tarjolla runsaasti, sen parhaan löytämiseksi täytyy tehdä töitä, kokeilemalla ja mukana olemalla. Pelkkä profiili ei riitä. Sitä pitää käyttää. Kiinnostavasti.
Joskus tunnen itsenikin jäänteeksi menneisyydestä uusien tekniikoiden, sovellustulvan ja trendien aallokossa. Maailma on muuttunut elämäni 37 vuoden aikana valtavasti. Kun ennen yhteydenpitovälineiksi riittivät kylässä käyminen, kirjeet ja veivattava lankapuhelin, pitää nyt olla mahdollisimman monessa paikassa myös sähköisesti, ettei jää mistään paitsi.
Digiä ei kannata pelätä. Se auttaa ja luo uusia mahdollisuuksia.
Itsekin annan naamakirjalle uuden mahdollisuuden. Onhan se kätevä. Lukuisista serkuista kuulee parin vuoden tauon jälkeen taas jotain, vaikka lähtöpäivityksessäni toivoinkin perinteisiä kirjeita ja kortteja – mutta montaa niitä ei tullut.
Se on harmillista. Muutama kortti vuodessa piristäisi vastaanottajiaan – ja pitäisi postilaitoksemme paremmassa hapessa.