Sataa vinosti. Päivä on mustaakin mustempi, välissä vain lyhyt harmaa hetki. Aurinko tuntuu olevan valovuosien päässä. Oma energiatasokäyräni on ottanut suunnan kaakkoon jo ajat sitten.
Tällaista on kolmannella kivellä Auringosta tähän aikaan vuodesta tällä leveyspiirillä.
Oikeastaan on onnellinen sattuma, että Telluksella on edes tällaista.
Planeettamme on juuri oikealla etäisyydellä Auringosta, jotta lämpötila on elämälle sopivan lauha; ei jäähelvetti eikä tulipätsi. Jos maan akseli ei olisi 23,5 astetta kallellaan, meillä ei olisi pysyviä ilmastovyöhykkeitä tai säännöllisiä vuodenaikoja, vaan tropiikit ja jääkaudet vaihtelisivat ennalta arvaamattomalla tavalla. Maapallon magneettikenttä suojelee meitä kosmiselta säteilyltä, kiitos sulan rautaytimen.
Sattumaa on sekin, että elämä alkoi täällä ylipäätään kehittyä. Planeetalle muodostui ilmakehä. Elämä muodostui hiilen ja veden ympärille eikä esimerkiksi ammoniakin, kuten jotkut scifi-harrastajat ovat visioineet. Aminohappoketjujen muodostamat organismit syntyivät meressä, ryömivät kuivalle maalle ja monimuotoistuivat.
Me istukalliset nisäkkäät voisimme olla vain mitätön sivujuonne maapallon miljoonavuotisessa historiassa, ellei asteroidi olisi osunut Jukatanin niemimaalle 65 miljoonaa vuotta sitten. Alkoi puolitoista vuotta kestänyt pimeys ja kylmyys, joka koitui maailmaa hallinneiden dinosaurusten kohtaloksi. Niiden katoaminen Tellukselta tarjosi ekolokeron muille lajeille. Puussa lymyilevälle, pienelle ja mitättömälle nisäkäsesi-isällemme avautui aivan uusi mahdollisuus.
SITTEMMIN Homo sapienskin oli lähellä tuhoutumistaan. Lajin syntysijoilla Afrikassa alkoi pitkä, kuiva kausi, joka toi nälänhädän ja sai ihmiset vaeltamaan. Onneksi esi-isämme löysivät Afrikan sarvesta turvapaikan meren antimien ääreltä. Vain 2 000 ihmisen suuruiseksi kutistunut populaatio alkoi uudelleen kasvaa ja levittäytyä.
Pohjoisen oloissa tämä kieltämättä näppärä, sopeutuva ja aggressiivinen ihmislaji pärjäsi. Syystä tai toisesta neandertalinihmiset väistyivät jättäen meidän perimäämme vain joitakin muistumia siitä, että olivat kerran olemassa.
Onnekas oli myös isoisoisoisäni, joka ei kuollut punatautiin kuten vanhempansa ja kaksi sisarustaan. Isoisoisoäitinikään ei menehtynyt vastasyntyneenä tai taaperoikäisenä. Hänen kaksi siskoaan ja veljensä eivät selvinneet yli kolmevuotiaiksi.
Sattuman oikusta sekä isäni että äitini päättivät lähteä nuorisoseuran tansseihin samana kesäkuisena iltana. Jos he eivät olisi tätä päätöstä tehneet, he eivät olisi ehkä koskaan tavanneet ja menneet naimisiin. Enkä minä olisi koskaan syntynyt.
Olemassaoloni on käsittämättömien evoluutiovoimien, miljoonien sattumusten ja ihmeellisten onnenkantamoisten summa.
Mitäpä siis tästä ohimenevästä ankeudesta.
Olen
olemassa.