Koko pienen elämäni olen kuullut kauhistelua siitä, kuinka nykynuoret urheilevat hälyttävän vähän. Pesäeroa aikaisempien sukupolvien liikuntatottumuksiin on tehnyt pääasiassa elämäntavan muutos, josta esimerkkeinä mainittakoon istumiseen käytetyn ajan lisääntyminen, viihde ja sosiaalinen media.
Luonnollisesti kaikissa ikäluokissa on atleettisia ja vähän vähemmän atleettisia yksilöitä, mutta mikäli puheita on uskominen, nuoren sukupolven velttous on noussut niin mittaviin sfääreihin, että se saattaa asettaa uhan jopa koko kansanterveydelle. Mikä siis neuvoksi?
Liikkuminen on luonnostaan mielihyvähormoneja vapauttavaa toimintaa, joka nostaa ihmisen elämänlaatua. Miksi siis niin monille liikunta on jotain ahdistavaa ja vastenmielistä? Suhteita liikkumiseen on yhtä monta kuin on ihmisiäkin, mutta uskallan väittää, että ainakin omassa ikäluokassani monet negatiivisesti latautuneet kokemukset juontavat juurensa koululiikuntaan. Erityisen huonoja kokemuksia on hiihtokilpailujen kaltaisista lapsia paremmuusjärjestykseen asettelevista rituaaleista. Ne eivät vaikuta ainakaan nostavasti lasten omanarvontuntoon, voittajaa ehkä lukuun ottamatta.
Koululiikunnasta nuoruuden herkkyysaikana saadut epäonnistumisen kokemukset saattavat kantaa pitkällekin aikuisikään. Pahimmassa tapauksessa liikkumattomuudesta tulee tapa ja osa identiteettiä, jolloin kaavaa voi olla vaikea murtaa, ja yksilön yritykset muuttaa elämäntapaansa terveempään ja aktiivisempaan suuntaan epäonnistuvat.
Ongelma on siis se, ettei liikuntaa koeta mielekkääksi. Mielekkyyteen taas vaikuttavat monet asiat; toiset pitävät palloilusta, toiset enemmän tanssillisesta liikunnasta. Kaikille ihmisille on kuitenkin yhteistä, että mitä enemmän jotakin on ”pakko” tehdä, sitä vähemmän se motivoi.
Koululiikunnan pakollisuus ja se, ettei varsinkaan peruskoulussa oppilailla ole usein osaa eikä arpaa siihen, mitä urheilulajeja tunneilla kokeillaan, tekevät liikkumisesta pakkopullaa. Vielä pahempi tilanne on, jos paine liikkumisen aloittamiseen tai tavoitteellisen liikuntaharrastuksen ylläpitämiseen tulee kotoa vanhemmilta – silloin ei ainakaan huvita.
Koululiikunta ei kannusta oppilaita rakentamaan itselleen terveellistä elämäntapaa, päinvastoin.
Olisi hyvä, jos jokainen pääsisi kokeilemaan mahdollisimman laajasti ja ehkäpä omien kiinnostuksenkohteidensa mukaan erilaisia lajeja. Tällöin jokaiselle voisi löytyä koululiikunnan lajien piiristä ainakin yksi mieleinen.
Kouluissa voitaisiin myös järjestää erilaisia liikuntaan liittyviä teemapäiviä, joissa urheilusta ei tehdä pakkopullaa, vaan hauska yhteisöllinen tapahtuma. Liikunnanopetuksen rakenteen lisäksi asenteiden on muututtava. Kilpailullisuuden sijaan olisi pystyttävä tarjoamaan lapsille heidän kyvykkyyteensä katsomatta ilon ja onnistumisen kokemuksia liikunnasta. Silloin on paljon todennäköisempää, että liikuntaa haluaa harrastaa myös omalla ajalla, pitkälle aikuisikään.