Tapani mukaan notkuin jälleen baaritiskillä, sillä olinhan jo keväällä täyttänyt 18 vuotta! Tuona iltana kantapaikkani tiskijukka päätti kuitenkin muuttaa elämäni suunnan. Hän pyysi minua tuuraamaan sen aikaa, kun hän kävi nauttimassa kirsikan kakun päältä. Kun hän tuli tuo vaaleaverikkö kainalossaan takaisin tajusin, mitkä työsuhde-edut dj:iin hommissa olivat.
En osannut aavistaa, että tuosta tapahtumasta alkoi yli vuosikymmenen pituinen opettavainen ajanjakso elämässäni.
Perheemme analoginen lankapuhelin soi heti seuraavana päivänä. - ”Eki tässä hei! Sä tuurasit mua eilen Cottonilla (legengaarinen yökerho 80-luvun Tampereella) ja se meni niin hienosti, että mä haluaisin tarjota sulle hommia, pääsetkö käymään toimistolla?”. Tuli viikonloppu ja ensimmäiset keikat olivat samantien plakkarissa…
Huittisten Seurahuoneelle perjantaina ja Sastamalan Myllytuvalle lauantaina! Ai, enkö mä päässytkään heti Cottonille?! No, minullahan oli jo synttärilahjaksi saatu Datsun Sunny ärhäkällä 1.2 litran pytyllä, joten mikäs siinä! Vinyylilevyt vain takakonttiin ja suunta kohti Sastamalaa.
Tiedättekö muuten, että turbo-Saabinkin ohitse pääsee pienemmälläkin riisikupilla, kun jaksaa vain kärsivällisesti odottaa pitkää suoraa ja alaspäin viettävää tietä. Koskaan en niin taitava kuljettaja ole ollutkaan, kuin juuri tuolloin nuorena miehenä! Takaikkunaa koristi kasikympin lätkä ja kasettisoitin oli parasta mitä autosta löytyi, ellei leopardikuvioisia istuinpäälisiä oteta huomioon. Esittelin mielelläni ajotaitojani myös silloiselle tyttöystävälleni. Tosin mutkaisella soratiellä ei auto erään kerran pysynytkään hallinnassa, kun ratista pidin kiinni vain yhdellä kädellä…
Siellä minä olin Myllytuvassa, ensimmäisillä dj-keikoillani tauottamassa paikallista tanssiorkesteria tai stripparia, jos hyvin kävi. Jonkinlaista riemua koin, kun orkesterin viimeisen setin jälkeen tupaan jäi kourallinen ihmisiä tanssimaan levymusiikin tahtiin. Kivasti oli kyläläisillä neuleet tungettu kivipestyjen farkkujen sisään ja leideillä päällä oli parempaa Seppälää. Lasissa kimaltelivat siniset enkelit. Myös kestosuosikkini GinTonic löytyi jo tuolloin useamman baarin valikoimista. Valomerkin jälkeen edessäni oli vielä parin tunnin kotimatka Suomen suviyössä.
Radiossa Tapani Ripatti esitteli Amsterdamin Top 10-klubilistaa. Saastamalassa Bat ja Ryyd oli illan toivotuin. Uskomaton tahti! Tiskijukat, seremoniamestarit tai esiintyvät artistit, miksi ikinä heitä kutsutaankin, ovat tanssipaikkojen kiistattomia valtiaita. He määräävät tahdin ja sävelen, heidän pilliensä mukaan tanssitaan. He herättävät ihmisissä kaikki ne tunteet rakkauden ja halveksunnan väliltä, mitä vain voi keksiä. Anteeksi vain, mutta he myös herättävät eniten kiinnostusta vastakkaisessa sukupuolessa. Miksi? Koska nämä tyypit ovat niitä harvoja, jotka ovat valomerkin jälkeen vielä (lähes) selvinpäin. Selvänä olet symppis! Yökerhon hämärässä nämä esiintyvät artistit ovat aina valokeilassa, jolloin käsikopelolla suoritettavaan kumppanivalintaan ei tarvitse ”alentua” kun nappaa valmiiksi lämpimän artistin lavalta.
Kuten elämässä yleensä, niin myös esiintyvien taiteilijoiden hommat ovat pääasiassa aika arkisia. Paljon autossa istumista, laitteiden asentamista ja -purkamista, nuhjuisia hotelleja ja elämän tarkoituksen pohtimista. Etenkin hiljaisina arki-iltoina, musiikin soidessa puolityhjille saleille, tuota viimeksi mainitsemaani huomasin pohtivani paljonkin: kaverit kauppakorkeassa ja minä pyörittämässä levyjä. Toki soittouran loppupuolelta löytyi ne tähtihetket etelä-Suomen suurimmissa yökerhoissa, musiikkipäällikön pesti rahiksella sekä unohtumaton kesä Ruotsin laivalla, mutta ne ovat sitten eri tarinoita.
Tämän kirjoituksen myötä toivon kaikille lukijoille lämpimiä kesäpäiviä ja viileitä, elämän makuisia virvokkeita!
Antakaa musiikin viedä!