Suomessa ilonpitoa ja naurua ei ole perinteisesti kovin korkealla arvostettu. Mies se tulee räkänokastakin, vaan ei turhan naurajasta.
Liika ilonpito kostautuu jonain päivänä nololla tavalla. Itku pitkästä ilosta, pieru kauan nauramasta.
Ja jos täällä nauraa saakin, niin mieluiten vain vahingonilosta. Se parhaiten nauraa joka viimeksi nauraa.
Empiiristen mutta subjektiivisten havaintojeni mukaan naurun määrä alkaa vähentyä iän lisääntyessä. Naurun osuus vähenee murto-osaan lapsuus- ja nuoruusvuosista.
Ehkä me ymmärrämme vasta aikuisina, että naurusta hullu tunnetaan.
Naurua olisi arvostettava huomattavasti nykyistä enemmän. Ei se ole kevytkenkäistä, typerää hekottelua.
Nauru on monta kertaa keventänyt raskaita tai vähintäänkin tahmeita elämänvaiheitani. Joskus nauru on ollut hirtehistä, toisinaan sydämellistä, joskus siihen on ollut katketa. Nauru on vapauttanut energiaa ja saanut elämän tuntumaan kepeältä – edes hetken.
Nauru on laukaissut kireää ilmapiiriä, estänyt konfliktin syttymistä ja saanut kokemaan lämpimiä tunteita sitä ihmistä kohtaan, jonka kanssa naurun on jakanut.
Naurulla on monia tunnettuja terveysvaikutuksia. Makea nauru vahvistaa vatsalihaksia ja polttaa kaloreita. Nauru parantaa verenkiertoa ja vahvistaa sydänlihasta. Se vapauttaa dopamiinia, lisää vastustuskykyä ja vahvistaa henkisesti.
Nauru tarttuu, ja yhdessä nauraminen vahvistaa ryhmähenkeä.
Ja tunnustavathan ne synkät suomalaisetkin lopulta tosiasian: Nauru pidentää ikää!