Tummakantinen kotelo nököttää vaatekaapin päällä lähes täysin unohdettuna. Viimeksi pölyjä kaapin päältä pyyhkiessäni nostin kotelon alas ja avasin sen hopeiset hakaset. Siellä se makasi levollisesti pehmustetussa kolossaan: vanha, rakas trumpettini. Nostin suukappaleen huulilleni ja tapailin pientä fanfaaria kylmiltään. Nuotit eivät heti osuneet täysin kohdilleen ja ylin ääni särkyi surkeasti. Viereisessä huoneessa leikkineet lapset käänsivät hetkeksi katseensa ja jatkoivat sitten touhujaan sen kummempia kyselemättä.
Minä laskin instrumentin käsistäni takaisin koteloon ja suljin kannen. Mietin taas kerran, että pitäisi hankkia se sordino, jotta voisin hioa ruostuneita soittotaitojani huomaamattomammin – ja ennen kaikkea kanssaihmisten korvia säästäen.
Vartuin pienellä kylällä, jonka peruskoulussa työskenteli puhallinorkesteritoimintaan hurahtanut opettaja. Hänen ansiostaan kyläkoulussa virisi aktiivinen orkesteritoiminta ja moni lapsi ja nuori pääsi osalliseksi yhdessä soittamisen riemusta. Alakoulun loppupuolella minunkin käsiin päätyi flyygelitorvi, joka sittemmin vaihtui kornetiksi ja lopulta trumpetiksi.
Orkesterimme kokoontui soittamaan yhdessä viikoittain. Esiintymään pääsimme koulun juhlissa ja aika ajoin muuallakin.
Esiintymisestä en niinkään nauttinut, mutta yhteissoitosta sitäkin enemmän.
Soittoharrastus jatkui, mutta sitten tapahtui meidän harrastajien kannalta harmillinen käänne: orkesteritoimintaa ylläpitänyt opettaja muutti pois.
Soittoporukkaa yritettiin pitää hengissä, mutta hiljalleen touhu kuihtui kasaan. Naapuripitäjän musiikkiopistossakin osa meistä orkesterilaisista kulki. Se ei kuitenkaan korvannut orkesteria.
Itse jäin kaipaamaan yhteissoittoa ja harmistuin, kun musiikkiopistossa minulta vaadittiin yksinsoittoa ja improvisaatiota sekä yksin esiintymistä. Pian huomasin hakeutuvani trumpetin pariin yhä harvemmin. Soittamisen ilo sammui.
Viime aikoina olen löytänyt itseni useamman kerran katselemasta kaihoisasti kaapin päällä pölyttyvää soitinkoteloa. Kaipailen soittamista ja erityisesti yhdessä soittamista. Satunnaisesti musisoin pianoa, huilua ja tenoritorvea soittavan ystäväni kanssa.
Usein päädymme soittelun lomassa pohtimaan sitä, miten aikuisiällä pääsisi osalliseksi isommasta soittoporukasta.
Missä ovat ne orkesterikokoonpanoista ja säännöllisen musiikkiharrastuksen parista pois pullahtaneiden höntsäilyryhmät, joissa pääsisi soittelemaan yhdessä? Onko sellaisia edes olemassa?
Varmasti meitä yhteissoittoa kaipaavia aikuisia on enemmänkin. Kyllä kai meille toistaitoisillekin saisi olla oma orkesteri, jossa iloita musiikista – vaikka sitten soittotaidottomien orkesteri, jos ei muuta.