Talvea se tekee, ei siitä pääse mihinkään. Lunta on tuprahdellut maahan jo useampaan kertaan.
Syksyn lipuminen kohti talvea on ollut toki havaittavissa hyvän aikaa. Olen seurannut jo pitkään hanhien ja joutsenten rallia taivaalla. Ne ovat valmistautuneet muuttoon ensin kaakattamalla komeissa kulkueissa sisämaasta Liminganlahden suuntaan ja sitten kohta taas takaisin.
Ne halkovat taivasta jättimäisissä auroissaan ja mennä viipottavat yli nykyisen asuinpaikkamme.
Ja jos nuo linnut ovat palanneet tulosuuntaansa, on se ollut minulle merkki siitä, etteivät ne vielä lähteneetkään. Ehkä edessä onkin vielä pitkä pätkä sulan maan aikaa.
Nyt olen nähnyt enää yksittäisiä joutsenia. Jokohan ne muut sitten lähtivät?
Kun valtavat lintuparvet ovat täyttäneet taivaan, on ollut pakko seisahtua ihmettelemään luonnon hämmästyttävää näytelmää. Tämän pysäyttävän näyn edessä on tauonnut meidän terassityömaamme ja muut pihapuuhastelumme lukuisia kertoja.
Siinä taivaalle tuijotellessani olen löytänyt usein itseni tapailemasta syksyistä kappaletta. Kun muuttolinnut paahtavat taivaalla, tipahtelevat tutut sanat tajuntaani:
Lehti puusta variseepi, päivä yötä pakenee.
Lintu pieni syksyn tieltä kesämaille rientelee
Minä pieni paimentyttö lentohon en pääsekään
Tänne, tänne täytyy jäädä syksyhyn ja ikävään.
Paimenen syyslaulussa on jotain hyvin koskettavaa. Tänä syksynä se on resonoinut sielussani erityisen liikuttavasti. Talven tuleminen on tuntunut jotenkin poikkeuksellisen ei-toivotulta. Tänne sitä taas jäädään, kylmän keskelle.
Terassityömaa ei varmasti valmistu ennen lumentuloa.
Pihakivetysten asennuskin jäänee ensi vuoteen.
Kylläpä korpeaa.
Taivaan tuijottelu ja syksyisten laulujen hyräily on sysännyt minut syvällisten pohdintojen äärelle. Mitä ovat nämä vaistot, jotka saavat linnut nousemaan siivilleen ja vaeltamaan tuhansien kilometrien päähän talvea pakoon? Näillä mystisillä olennoilla on niin vahva vietti, että sen sanelemana ne vain ottavat ja lähtevät ja vielä kaiken kukkuraksi tuntevat tien oikeaan kohteeseen ja vielä sieltä takaisinkin. Kaikki tämä ilman ensimmäistäkään navigaattoria.
Miksei meillä ihmisilläkin voisi olla samanlaista sisäistä kompassia, joka kertoisi minne mennä, mitä tehdä ja milloin? Osa meistä saa tutkiskella sisimpäänsä melko pitkään ennen kuin löytävät perille haluamaansa määränpäähän. Osa ei löydä perille koskaan.
Eipä taida siivekkäiden vaistoja ihminen saada, vaikka kuinka toivoisi. Yhden pienen toiveen voisin kuitenkin lähtöä tekeville muuttolinnuille esittää:
Tulkaa pian takaisin ja sulattakaa tämä routainen maa.