Tunne-elämämme reaktiot säätelevät tosi usein tapaamme suhtautua omaan elämäämme, kanssakulkijoihin, menneiden asioiden hahmottamiseen ja tulevaisuuden suunnitelmiin.
Usein kuulee lausahduksen, että nyt on noustu väärällä jalalla, jos tapaa kulmat kurtussa tai hermoilevan lähimmäisen. Jos herää aamulla, ja mielessä on joku huoli tai stressi tulevan päivän asioista, voi olla, että koko päivä ja maailma näyttää tosi mustalta ja surkealta. Onhan tämmöisiä aamuja kokenut itse kukin, ihmisiä kun ollaan.
Mitä pidemmälle tätä elämää saa elää, sitä vähemmän haluaa antaa tilapäisen mielen huolen tai negatiivisen ajatuksen antaa määrittää alkavaa päivää tai tulevaa työviikkoa. Eihän se helppoa ole, kun eläman ja maailman murheet kasautuvat välillä mieleen ja uutiset kertovat katastrofeista tai ihmisen lyhytnäköisyydestä säilyttää tämä asuttamamme pallo elinkelpoisena.
En tarkoita sitä, että pitäisi vaan autuaasti unohtaa kaikki negatiivinen ja kamaluus, mitä on olemassa. Se tuntuu pahalta ja empaattisina ihmisinä myötäkärsimme muiden suruja ja epäoikeudenmukaisuuksia. Suru on läpikäytävä, mutta vastapainona on olemassa myös ilo joka antaa elämänvoimaa. Edes sellainen ilo, että emme kokisi mitään, ellemme olisi elossa.
Joskus mieli voi olla niin loppu kaikesta pahuudesta ja suruista, että ei vaan tahdo jaksaa olla positiivinen. Silti, jokainen päivä, jolloinka saamme herätä tähän maailmaan, on suloinen ihme. Aina voi yrittää tehdä sen oman parhaansa sinä päivänä. Kiitollisena hoitaa työnsä, jos sitä on. Jos ei ole, yrittää säilyttää uskonsa itseensä ja tulevaisuuteen, joka voi olla toivorikkaita yllätyksiä täynnä. Tervehtiä, jopa jutella vastaantuleville lähimmäisille, jos näyttää sille, että joku kaipaa muutamaa ystävällistä sanaa.
Ystävällisyys ei maksa mitään. Mille minusta tuntuu hetkellisesti, on vain oman pääni sisällä oleva olotila. Maailma on paljon avarampi. Sukelletaan maailmaan ja mietitään yhdessä, mille meistä tuntuu. Tehdään yhdessä maailmaa vielä paremmaksi paikaksi elää niin kauan kuin saamme täällä olla.