Minä tykkään valittaa. Monesti ilman syytä ja melkeinpä mistä tahansa. Kesällä on kuuma, syksyllä pimeä, talvella kylmä ja keväällä märkää. Mikään ei ole ikinä hyvin, vaikka oikeasti missään ei ole mitään isompaa vikaa.
Mistä tämä johtuu?
Miksi tyhjänpäiväinen kitiseminen on luontevampaa kuin positiivisiin asioihin keskittyminen?
Joskus koulutushistoriani aikana minua on valistettu muun muassa markkinoinnista ja sen lainalaisuuksista. Kovin paljoa näistä asioista ei päähäni ole jäänyt, mutta tässä yhteydessä mieleeni nousee niin sanottu 3/11-sääntö.
Tarkempaa nimitystä ilmiölle en muista, mutta tiivistetysti tällä tarkoitetaan sitä, että tyytyväinen asiakas kertoo hyvästä kokemuksestaan kolmelle henkilölle ja tyytymätön välittää kitkaviestiään yhdelletoista muulle. Pointtina on siis se, että ikävien juttujen kohdalla sana-arkku avataan yleensä kivoja asioita helpommin.
En siis todennäköisesti ole ainoa, joka keskittyy turhan paljon negatiivisuuteen.
Ehkä valittamisessa viehättää sen helppous. Valittaminen ei vaadi paljoa. Epäkohtiin kuuluu tietysti puuttua ja tarvittaessa täytyy kritisoidakin, mutta joskus olisi hyvä keskittyä kolikon toiseenkin puoleen. Vaikka se vaatisi vähän enemmän.
Sain taannoin eräästä kirjoittamastani jutusta palautetta. Ja vieläpä positiivista! Tämä jo itsessään oli mieleenpainuvaa, mutta vielä häkellyttävämpää oli se, että palaute koski juttua, jonka julkaisusta oli ehtinyt kulua lähemmäs puolitoista vuotta. Oli hämmästyttävää huomata, että jollekin oli jäänyt niinkin pysyvä muistijälki tekeleestäni.
Muinaisessa sanonnassa väitetään, että ei kissa kiitoksella elä. Nelijalkaisten aatoksista en voi mennä takuuseen, mutta tuolla palautehetkellä minusta tuntui siltä, että kyllä sanatkin voivat ravita. Ainakin pystykulkijaa. Sen verran lämpimästi läikähteli rintapieluksissa. Unohtui nälät, kolotukset ja muut maalliset murheet.
Asia ei ollut sinänsä iso, mutta jotenkin tämä positiivisuus sai pääkopan virkistymään. Ehkei hyvän mielen levittäminen sittenkään vaadi niin paljoa? Tästä innostuneena ryhdyin suunnittelemaan itselleni jonkinasteista asennekasvatusta. Jos vastaan tulee jotain mieluisaa tai muuten kivaa, jaa se eteenpäin. Kiitos ei ole kirosana.
Uudenvuodenaattoon on vielä kohtalaisen pitkä aika, joten pidettäköön tätä vaikka loppukesän lupauksena: jatkossa aion keskittyä enemmän asioiden hyviin puoliin. Tai ainakin yritän. Ja aloitan tämän yrittämisen välittömästi.
Kesällä autoileminen on mukavaa. Syksyllä kainalot pysyvät hiettöminä. Talvella ei ole sääskiä. Ja ehkä jonain päivänä opin sanomaan jotain positiivista keväästäkin.
Antti Korkala