Viime viikolla Työturvallisuuslaitos kertoi kunta-alan työntekijöiden kohtaavan väkivaltaa työssään usein. Kasvatusalan ammattilaisista lastentarhanopettajista peräti 37 prosentille se on osa arkipäivää. Luokanopettajistakin 10 prosenttia kokee väkivaltaa. Ja kun puhutaan väkivallasta, puhutaan juuri ruumiillisesta väkivallasta. Lähihoitajista lähes 40 prosenttia kohtaa työssään väkivaltaa. Enemmän kuin kukaan muu kunta-alan työntekijä.
Luvut eivät ole hyviä, mutta toisaalta voiko niistä enää hämmästyäkään? Ihmisten välinen vuorovaikutus on muuttunut nopeasti. Huutamisesta, haukkumisesta ja vähättelystä on tullut hyväksytty tapa puhua. Kun kunnioitus toisia kohtaan laskee tälle tasolle, ei ole enää pitkä matka lyömiseen. Hämmästyä kuitenkin voi, kun ryhtyy lukemaan Poliisiammattikorkeakoulun selvitystä lasten ja nuorten väkivaltakokemuksista vuodelta 2013.
Vaikka väkivalta on vähentynyt sekä 6. että 9. luokan oppilaiden keskuudessa, edelleen esimerkiksi kuudesluokkalaisista tytöistä 37 prosenttia kertoi tulleensa työnnetyksi, ravistelluksi tai lyödyksi avokämmenellä. Edelleen 27 prosenttia kuudesluokkalaisista tytöistä oli potkittu tai hakattu nyrkillä tai muulla esineellä. Poikien kohdalla potkiminen tai hakkaaminen oli vieläkin yleisempää. Siitä oli kokemusta 33 prosentilla kuudesluokkalaisista pojista.
Mikä ikävintä, tutkimuksen mukaan näyttää siltä, että entistä harvempi joutuu väkivallan kohteeksi mutta niillä, jotka joutuvat uhriksi, on entistä enemmän väkivaltakokemuksia.
Kuntatyöntekijöiden turvallisuudesta kantavat huolta ammattiyhdistykset, työnantajat ja työterveyshuolto. Hyvä niin, väkivalta ei ole oikein.
Mutta kuka kantaa huolta lapsista, joiden kesken väkivalta ei ole mitenkään harvinaista?
Vanhemmat yrittävät selittää ja silotella pienepiä väkivallan tekoja parhain päin. He pelkäävät, että lapsi leimautuu kantelupukiksi. He pelkäävät, että asian esiin ottaminen koulussa saa opettajat vain suuttumaan ja haukkumaan heitä vaikeiksi vanhemmiksi.
Osa kasvatusalan ”ammattilaisista” ryhtyy syyttämään uhreja liioittelijoiksi, sillä on helpompaa väittää toista valehtelijaksi kuin puuttua ohikiitäviin tilanteisiin. Ja kun muut aikuiset näkevät lasten potkivan toisiaan, he jäävät miettimään, todistivatko he hetki sitten vain poikien välistä leikkiä. Sanattomaksi jäävät kuitenkin kaikki, kun väkivaltaa toistuvasti kokenut lapsi kysyy:
– Miksi minun pitää kestää kaikki?
Miksi me haluamme opettaa lapsille, että potkiminen, haukkuminen tai lyöminen eivät ole väkivaltaa? Miksi on niin vaikeaa pysähtyä ja selvittää tilanne, kun näkee kahden pojan retuuttavan toisiaan? Miksi on edelleen ihan ok väittää tytöille, että rakkaudesta ne hevosetkin potkivat?
Hevosetkaan eivät nimittäin potki rakkaudesta, vaan siksi, että ne eivät luota hoitajaansa. Siksi, että ne on kasvatettu huonosti. Ja siksi, että omistaja tai joku muu on kohdellut sitä liian kovalla kädellä.
Ehkä siksi myös lapset potkivat toisiaan.