Valvoin yöllä. Olo oli ahdistunut. Viime viikkojen tapahtumat pyörivät sillisalaattina mielessä.
Kun ties monesko puolen yön jälkeinen tunti oli menossa, minua kadutti ohikiitävän hetken, että olin istahtanut myöhäisiltana katsomaan dokumenttia sodan vaurioittamista lapsista.
Kyllä minä tajusin, että tarvitsin tätä herätystä.
Jokainen maailman lapsi on myös minun lapseni.
Lapset ovat kaikkialla samanlaisia.
Lapset tarvitsevat rakkautta ja suojelua.
Lasten pitäisi saada leikkiä, nauraa, iloita.
Lasten ei pitäisi joutua juoksemaan pakoon pommeja, nähdä, kun oma veli hajoaa palasiksi ja kodista jää jäljelle kivikasa.
Lasten silmien pitäisi täyttyä toivosta.
Mietin dokumentin pientä poikaa. Ensimmäisissä kuvissa hän ja kaverinsa iloitsevat rantahietikolla. Päivä täyttyy naurusta. Pojan kasvoilla leikkii aurinko.
Seuraavat kuvat ovat pelkkää kaaosta. Huutoa, itkua ja lopulta pieni poika kauhun jähmettämin ilmein. Päivät ja viikot kuluvat. Sota jatkuu. Pommit putoavat.
Pieni poika on naulattu siihen hetkeen, kun veljen leikki jäi kesken. Hymy on kuollut kasvoilta. Silmät katsovat tyhjyyteen. Lapsi on elävä ruumis.
En pysty hillitsemaan itseäni, kun dokumentti antaa tilaa toiselle pienelle pojalle. Ympäriltä kuuluu pommien melske. Pojan katse on täynnä tuskaa.
– Miksi jossakin päin maailmaa lapset saavat elää rauhassa? Mitä pahaa me olemme tehneet, että meidät pakotetaan kuolemaan?
Pojan nyyhkytykset tarttuvat minuun. Annan kyynelten tulla. Mietin, tätäkö on oikeudenmukaisuus? Meidän lapsemme elävät rauhan oloissa, mutta he, pienet syyttömät tytöt ja pojat, pelkäävät mennä illalla nukkumaan, koska pommi voi osua milloin vain.
Mietin yön tunteina Euroopan oloja mullistanutta kansainvaellusta, huterassa veneessä meren aaltoihin hukkuneita ihmisiä ja myös heitä, jotka lähettivät yhden perheestään etsimään uutta tulevaisuutta.
Mietin kovia sanoja, joita ihmiset viljelevät myös Suomessa. Millaisen perinnön saavat ne lapset ja nuoret, jotka kuulevat turvapaikanhakijoista pelkkää kielteistä?
Mikä meihin suomalaisiin on mennyt? Kuka istutti meihin vihamielisyyden ja itsekkyyden siemenet?
Miksi emme anna tilaa toivolle?