Suupielet alaspäin ei kaunista ketään. Negatiivinen ajattelu painaa kasaan. Kylmäkiskoinen suhtautuminen asioihin ja ihmisiin kostautuu henkisenä pahoinvointina, sielun ripulina.
Lapsista kannattaa ottaa monessa asiassa mallia. Lapsen innostus ja ennakkoluulottomuus ovat elämän hienoja helmiä. Voi kun ne säilyisivät koko matkan. Johonkin ne elämän kuohuissa unohtuvat, palavat karrelle. Tullaan aikuisiksi, kypsytään.
Viime lauantaina sain olla mukana voimia antavassa tilaisuudessa. Tapahtumapaikka oli uusi, valtaosa mukanaolijoista ventovieraita, murre mukavalla tavalla uusi, ilmapiiri kutkuttavan erilainen. Välillä mietin, että olenko siirtynyt väärälle planeetalle.
Välittömänä ihmisenä olen tottunut, että vieraan ihmisen kanssa voi mennä juttelemaan. Ei siinä mitään tapahdu, jos saa pakit. On ainakin kokeiltu.
Naistenhuoneessa avasin suuni. Aloitin vaihtelevasta säästä, kirpeistä pakkasista, Hailuodon jäätiestä. Keskustelukumppanini ei sanonut sanaakaan. Tuppisuuna hän jähmettyi käsienpesualtaan äärelle. Sama tapahtui minullekin. Kun olimme lotranneet hyvän aikaa vettä siinä vierekkäin, päätin lopettaa yksipuolisen keskustelun. Poistuin huoneesta. Paljon ei puuttunut, että pyysin ovella anteeksi.
Vähän ontto olo siitä jäi. Kaduttikin vähän, että sillä lailla tunkeudun uppo-oudon ihmisen reviirille. Ajattelin, että ihan heti en lankea samaan ansaan.
Väliaika päättyi ja oli aika siirtyä takaisin salin puolelle. Vyöryin ihmismassan mukana.
– Kolmekymmentäkaks ol par viikkoo sitte, kuului vierestä.
Naistenhuonetuttavuuteni seisoi vieressäni ja hymyili varovaisesti. Nyt hymyilytti minuakin. Hymylle ei tuntunut olevan loppua.
– Meillä kolomekymmentäkolome pilikku kolome, änkytin omat vuorosanani.
Syvennyin esitykseen. Unohdin juttukaverini, nyt jo puoliksi ystävän.
Esitys päättyi ja valuin muiden mukana narikalle takkia jonottamaan.
– Kyllä se kevätkii tulloo, jutteli uusi tuttavani vieressäni.
Ulkona odotti oikullisen liukas piha.
– Varokee, varokee, kuului takaani.
Ja kyllä minä tyttö varoin.