Olen vanhetessani löytänyt luontoharrastusten eheyttävän voiman. Läskipyöräily Rantakylän urilla ja lintujen bongailu Tyrnävän pelloilla on hienoa vastapainoa nykymenon hektisyydelle. Ikävä kyllä elämyksiä varjostaa tieto siitä, että sukupolveni saattaa olla viimeisiä, joka saa nauttia luonnosta sellaisena kuin siitä on totuttu nauttimaan.
Tällä viikolla julkaistiin uusi YK-arvio, joka kertoi luonnon tilan heikentyvän ennennäkemätöntä vauhtia. Kolmasosa luonnosta on tuhoutunut vuoteen 2050 mennessä. Eikä kyse ole vain jättikilpikonnien häviämisestä Galapagossaarilla, vaan tilanne on hälyttävä täälläkin. Joka yhdeksäs eliölajeistamme on uhanalainen, selkärankaisista lähes kolmasosa. Ja syypää on ihminen.
Tämän kehityksen kääntäminen on ilmastoasiaakin vaikeampaa. Mutta vähintään yhtä tärkeää, vaikka kuinka urbaanisti ajattelisi: eläinlajien, esimerkiksi pölyttävien hyönteisten, massasukupuutto uhkaa myös ihmiskuntaa. Sukupuuttokierre on sitä vaikeampi katkaista, mitä pidemmälle hyssytellään.
Mutta mitä asialle voi tehdä keskiverto Rantalakeuden toimittaja tai lukija?
Avainasemassa ovat poliitikot ja liike-elämä. Onneksi heihin voi vaikuttaa. Poliitikko ajaa vaalien välissäkin asioita, joista äänestäjät pitävät meteliä ja kauppias laittaa tarjolle sitä, mitä ostetaan ja mistä pöhistään.
Tiedemiesten mukaan pienet ekoteot eivät enää riitä. Tarvitaan isoja, globaaleja muutoksia. Keinot ovat olemassa, mutta niiden onnistuminen vaatii avoimuutta. Onneksi nuorissa on toivoa. Koululaisten ilmastomarsseja oli hieno seurata; siellä vaadittiin toimia yhtenä rintamana.
Välttämättömät ratkaisut pitäisi nähdä yhteisenä, ei poliittisena asiana. Muillekin kuin luonnonsuojelijoille löytyy motiivit muutokseen. Uusiutuva energia on kasvava globaali bisnes, joka sopii hyvin teknologiamaa Suomelle.
Ympäristöystävällisen ruoan arvostus nousee ja sekin Suomessa osataan jos halutaan. Skeptisimmänkin luulisi tavoittelevan Suomea, jonka vakautta ilmastopakolaisuus ei horjuta ja jonka kansallismaisemia ei ole jauhettu Wish-tilausten kääreiksi.
En osaa sanoa, kumpi ärsyttää enemmän: denialisti, joka kovaan ääneen sulkee silmänsä ja sysää vastuun kiinalaisille, vai citypiipertäjä, joka mustamaalaa esimerkiksi maataloustuottajat ymmärtämättä alan realiteettejä.
Molemmat aiheuttavat vastakkainasettelua, joka vaikeuttaa sukupolvemme tärkeimmän ja vaikeimman asian hoitoa. Ratkaisut vaativat yhtenäisyyttä ja sietokykyä muutoksille.