Viime päivinä meitä koko ihmiskuntaa on kohdannut odottamaton uhka Korona-epidemian myötä. Olemme joutuneet luopumaan turvallisuudentunteesta.
Mehän harjoittelemme luopumista jo vauvaiästä saakka. Sitä valottaa Pirkko Siltalan kirja (Haen sanojani kaukaa: Naiskirjailijan luovuus, Yliopistopaino 1993), missä käsitellään naiskirjailijoiden selviämistä elämän luopumisissa luovuuden avulla. Kirja avaa mm. David Winnicotin ja Melanie Kleinin näkemyksiä siitä, kun lapsi irtaantuu hetkittäin äidistään. Siihen liittyy pelko ja kauhu hylätyksi tulemisesta ja menettämisestä, kadonnut turvallisuus. Silloin lapsi alkaa täyttää äidin poissaolon aukon omilla suojaavilla mielikuvilla. Tutussa tyynynkulmassa, rätissä tai melodiassa hän ja äiti ovat vielä yhtä.
Koetut traumat lapsuudessa ovat saattaneet vaikeuttaa tuota kehitysvaihetta. Siitä on esimerkkinä sota-aika, jolloin läsnä oli kuolemanpelko sekä huoli vanhempien ja sisarusten jaksamisesta. Osa joutui jättämään myös kotinsa.
”Elämän menetyksissä ja muutoksissa putoamme tuohon pelon ja kauhun tilaan (Pirkko Siltala, Haen sanojani kaukaa: naiskirjailijan luovuus)
Ensimmäiseksi tulee shokkivaihe, jolloin tapahtunutta on vaikea uskoa todeksi. Se suojaa ihmisen mieltä ja siihen reagoidaan hyvin eri tavoin. Toisten tapa toimia saa herkästi arvostelua. Aiemmin kohdatut luopumiset nousevat pintaan ja niiden voimakkuus riippuu siitä, miten olemme niitä pystyneet käymään läpi. Seuraava vaihe, jolloin alamme käsitellä asioita, tulee meille ihmisille eri tahtiin.
Kun alamme jäsentää asioita, on uuden luomisen aika. Mielikuvien avulla luomme kadonneen turvallisuuden helpottamiseksi jotakin, mikä korjaa rikkoontunutta ja lohduttaa. Luovuus on meissä kaikissa, vaikka se usein mielletään taiteen tekemiseen.
Keskeisimmäksi minulle on nyt näyttäytynyt luonto, mistä niin moni muukin on löytänyt voimavaran. ”Luonto on lapsuuden kiintopiste ja elementtien liikettä. Luonto on ollut lapsuuden ainoa kokemus, jossa on jotain pysyvää” (Roland Barthes, 1985) Myös yksinäisyyden ja surullisuuden hetkinä luonto toimi äidin tai hänen sijaisensa tavoin lohduttajana.”(Pirkko Siltala, Haen sanojani kaukaa: Naiskirjailijan luovuus)
Luonnossa liikkuessa voi kokea, että vaikka maisema on sama, löytää siitä aina eri sävyjä, tuoksuja ja tuulia. Säätilat peilaavat mielialojamme, vuodenajat eri ikäkausiamme ja muistojamme.
”Kirjailija Eeva Kilpi koki lapsuudessaan traumaattisen suvun ja perheen hajoamisen, kodin menetyksen talvisodan aikana. Hänelle luonnosta tuli voimavara ja tekstien lähde. (Pirkko Siltala, Haen sanojani kaukaa: Naiskirjailijan luovuus)
”Mutta me näimme kuinka lampi kimalteli rinteen alla ja kuinka naapurin lehmät kahlasivat vedenrajassa kulleroitten ja lemmikkien keskellä mahaansa myöten...muistoni alkavat äkkiä olla selviä kuin taulu tai kuin äsken otettu valokuva (Eeva Kilpi, Rajattomuuden aika,WSOY 2001).
Luopumisten määrä ei ole kenellekkään vakio, eikä niitä voi vertailla keskenään siten, että aliarvioisi jonkun kokemaa luopumista toisen luopumisen rinnalla.
Tämän vaikean ajan lohtuna on myös se, että se koskettaa meitä kaikkia ja luo yhteenkuuluvaisuutta. Ja ajatusta tulevaan, miten rakentaisimme parempaa maailmaa.
Marita Suomela
Kirjoittaja on tyrnäväläinen intohimoinen raviurheilun harrastaja.