”Äiti, minä en jaksaisi olla aina reipas”, totesi lapseni tuskastuneena eräänä päiväkotiaamuna annettuani hänelle tuttuun tapaan lähtöhalaukset ja -pusut sekä kehottaessani häntä olemaan reipas päivän aikana. Lapseni vastaus tuli niin yllättäen ja odottamatta, että menin hetkeksi hämilleni lapsen näin fiksusta, aikuista herättelevästä kommentista.
Lapseni kommentti herätti minut pohtimaan sitä, miten me aikuiset usein sanomme lapsille totuttuja ja opittuja fraaseja sen kummemmin enempää ajattelematta mitä suustamme edes päästämme. Sen sijaan päiväkoti-ikäinen lapsi oli tätä jo pidempään miettinyt ja sai sen lopulta ääneen sanottua.
Olen erittäin tyytyväinen ja lapselleni kiitollinen, että sain kuulla vuosia sitten tuon kommentin, sillä sen jälkeen en ole enää koskaan kehottanut ketään lasta olemaan reipas. Kuulostaa ehkä rajulta, mutta lasta voi kannustaa myös muulla tavoin ja toisilla sanoilla, jotta hänen ei tarvitse kokea päivittäin pettymystä omasta jaksamisestaan ja suoriutumattomuudestaan, jos hän ei kykenekään miellyttämään vanhemman, hoitajan, opettajan tai muun hänelle tärkeän henkilön tahtoa. Kuka nyt aina jaksaisi olla reipas, tuskin kukaan. Kun siihen ei pysty edes aikuinen, miksi vaatisimme sitä toistuvasti lapsilta. Huomioimmeko lapsen edun ja oikeudet arjen kiireessä ja temmellyksessä, vai ajaako kaikki opittu, totuttu ja omat toiveemme lapsen hyvinvoinnin edelle ilman lapsen sanan saattamista kuuluvaksi.
Toimelias, pirteä, ripeä, oma-aloitteinen ja ulospäinsuuntautunut ovat sanan ’reipas’ synonyymeja. Kehottaessamme lasta olemaan reipas, hyväksymmekö lapsilta vain positiivisia luonteenpiirteitä ja tunteita? Annammeko mahdollisuuden myös lapsen toisenlaisille piirteille ja tunteille, mitkä ovat myös erittäin tärkeä osa lapsen omaa identiteettiä ja kasvua. Meillä vanhempina tai muina tärkeinä aikuisina on merkittävä rooli olla lapsen maailmassa vaikuttamassa, millaisen ympäristön yhdessä heidän kanssaan muodostamme.
Jännitys, into, ilo ja jopa pieni pelko on käsin kosketeltavissa näin uuden lukuvuoden alkamisen kynnyksellä. Muistetaan elää hetkessä ja kuunnella lasta herkällä korvalla uusien asioiden äärellä. Kannustetaan ja rohkaistaan toimimaan, silti painostamatta ja väsyttämättä, lapsen oma identiteetti sallien ja hyväksyen.
Kirkon ikkunasta
Mari Hattunen
Kirjoittaja toimii Kempeleen seurakunnassa lastenohjaajana ja on myös varhaiskasvatuksen opettajaopiskelija Oulun yliopistossa.