Kuluneen kesän jatkuvan helteen myötä päässäni on pyörinyt kaksi ajatusta:
”Suomalaiset eivät osaa enää puhua mistään muusta kuin säästä, ärsyttävää”, sekä
”Näin se tuho tulee.”
Ja mitä enemmän olen ajatellut asiaa, sitä enemmän lämmössä kärvistelemisen aiheuttamiin hikivanoihin on sekoittunut maailmantuskaisen ahdistuksen kylmä hiki.
Tunnen näkeväni silmieni edessä, kuinka lämpötilat kohoavat uhkaavan nopeasti, eikä kukaan tee mitään estääkseen tai hidastaakseen asioiden vääjäämätöntä kontrollista riistäytymistä. Yritän epätoivoisesti muistuttaa itseäni siitä, ettei yhdestä poikkeuksellisen lämpimästä kesästä voi vetää johtopäätöksiä maapallon keskilämpötilan kokonaisvaltaisesta kohoamisesta.
Kaikki tuntevat kauhukuvat ilmastonmuutoksen seurauksista. Niistä on uutisoitu koko kesä. Uutisia lukiessa ajatus vain vahvistuu: pian on jo liian myöhäistä.
Maailmantuska nähdään erityisesti nuorille yleisenä tunteena, joka kietoutuu vain yhtenä säikeenä osaksi nuoruuteen kuuluvaa hormonaalisen ahdistuksen verkkoa. Ongelmat ahdistuksen takana ovat kuitenkin tosia. Iästä riippumatta.
”Mikset sitten vain lakkaa lukemasta uutisia?” eräs ystäväni sanoi, kun avauduin hänelle uutistenlukuun liittyvästä ahdistuksestani viime kevättalvena, Yhdysvaltain aselakikohun aikoihin. Tyydyin vain huoahtamaan hermostuneesti. Eihän sillä ratkaistu mitään, että silmät ja korvat suljetaan kaikelta pahalta, ja kaivaudutaan maakuoppaan odottamaan myrskyn laantumista.
Ehkä ajattelemattoman ystäväni ajattelemattomissa sanoissa oli kuitenkin perää. Sillä eihän minulla, tuskin 18 vuotta täyttäneellä eurooppalaisella opiskelijalla, ollut siinä tilanteessa juurikaan realistisia mahdollisuuksia vaikuttaa siihen, kenelle amerikkalaiset päättivät tuliaseita myöntää. Miksi siis vaivasin asialla päätäni yöt ja päivät?
Pahimmassa tapauksessa maailmantuska ja riittämättömyyden tunne kasvavat niin ylitsepääsemättömän ylivoimaisiksi, että sitä vaipuu totaaliseen apatiaan, koska ei usko enää mitään olevan tehtävissä.
Siksi olisikin hyvä, jos valitsisimme taistelumme. Sillä mitä voimattomuudessa märehtiminen oikeastaan lopulta ratkaisee? Kun merien muovipitoisuus nousee, eikö olisi parempi tuskastumisen sijaan vain yksinkertaisesti kierrättää ne roskat?