Keskellä sydäntalvea on täällä saaressa aikaa miettiä maailman menoa. Monet asiat näyttäytyvät tännepäin oudon sumuisina ja aivan kuin vailla järkeä. Meri välillämme vaikuttaa.
Viimeaikoina olen kovasti miettinyt aikaa, sen käyttöä ja suhteellisuutta. Eläkeläisellä on kovin toisenlainen rytmi, kuin sillä, joka syö hätäisen aamiaisen ja kiiruhtaa arkisin töihin puolijuoksua. Hän, joka pimeässä kiskoo takkia päälle yhtä aikaa, kun toisessa kädessä on vielä puoliksi syömätön voileipä. Hän, joka repii aamuisin autonsa irti lämmitysjohdosta ja raapii ikkunoita puhtaaksi aamun pimeässä. Hänelle elämä täällä saaressa on varmasti kovin toisenlainen kokemus, varsinkin, jos aamuinen työmatka kohdistuu mantereelle.
Sitä on helppo ajatella, että eläkeläisenä ei ole kiire mihinkään. Monesti näin onkin. Kaikki on kuitenkin suhteellista. Toisen rauha voi olla toiselle poikkeuksellisen kiireistä aikaa.
Löysin lompakostani lahjakortin kirjakauppaan. Olin unohtanut sen ja siinä oli menossa käyttöpäivämäärä umpeen. Tämä tarkoitti kauppareissua kaupunkiin lähipäivinä. Kun kaupunkiin on puolentoistatunnin bussimatka yhteen suuntaan, niin reissuun menee koko päivä. Sinne asti kun lähtee, vaatii minuutti aikataulun laatimisen, että ehtii kaiken tarpeellisen hoitaa.
Bussimatka kaupunkiin on kuin siirtymäriitti toisenlaiseen todellisuuteen. Aivot ja keho virittäytyy vastaanottamaan kaikki ne signaalit ja impulssit, mitä kaupungissa toimiminen vaatii. Saari minussa taistelee joka kerta sitä vastaan.
Edellisenä päivänä pitää pirtti lämmittää kunnolla, että kun kaupungista väsyneenä illalla palaa ei tarvitse muuta kuin kaatua sänkyyn. Jos siitä kaupunkireissusta suoriutuu kunnialla, on silti vielä monta asiaa, mitä pitää hoitaa, ennen kuin voi sen kirjan ensimmäisen sivun aukaista.
Se pari päivää siinä yhden kirjan lukemisessa helposti menee. Sitten pitää ruokaa laittaa mieluiten kolmeksi päiväksi kerrallaan. Jos olet onneton mennyt hankkimaan useamman hyvän kirjan samalla kertaa, niin saat varautua, että samaa toistetaan kolmen päivän rytmissä koko tämän pimeän vuodenajan. Kyllä, puhun kokemuksesta.
Samaan aikaan alkaa psykologinen sodankäynti siemen- ja taimikuvastojen tipahdellessa postilaatikkoon. Naavaparran sielunelämä on sekaisin, kun uniin tunkeutuu käsittämättömät kuvat rehevistä köynnöksistä ja ruusuista, jotka täyttäisivät pihamaan tulevana kesänä.
Tähän kun lisätään kaupungista hankittu konjakkipullo ja punaviinit, jotka ovat ehdoton edellytys sekä kirjojen lukemiseen, että niiden siemen- ja taimikuvastojen kyytipojaksi, onkin satunnainen eläkeläinen niin kaukana ympäröivästä todellisuudesta, että Presidentinvaalien ehdokkaiden jorinat erinäisissä haastatteluissa kuulostavat vähintäänkin epätodellisilta. Kuuntelisivat enemmän Merisäätä ja lukisivat niitä siemenluetteloita, niin ymmärtäisivät paremmin, että minkälaisia ajatuksen siemeniä kannattaa kylvää tähän maahan ja mitä niistä kasvaa.
Mutta kuten alussa mainitsin, meri välillämme vaikuttaa ja monet asiat näkyvät oudon sumuisina molempiin suuntiin.
Täältä saaresta käsin on helppo todeta, että kaikki olemme vieraslajien edustajia, koska saari on noussut merestä ja oli aluksi pelkkää hiekkaa. Itsekin tänne tuulen tuomana ja lautalta astuneena voin todeta, että koti on siellä, missä on hyvä olla. Yhdessä toisten erilaisten kanssa.