Jos luulit, ettei tämä lehti käsittelisi koronavirusta, pahoitteluni. Sairaus porhaltaa maailmalla, ja pohdin pitkään näkökulmaa tälle tekstille. Kirjoitanko tartunnan saaneista ja siihen kuolleista, WHO:n julistamasta hätätilasta, vaiko ihmisten pelosta?
Epätietoisuuden keskellä yksi jos toinenkin nauttii salaliittoteorioiden levittämisestä. Niin – mitä me sairauksissa todellisuudessa pelkäämme?
Elinaikanani on ollut lukuisia influenssoja, varsinkin niitä kanaisia ja possuisia, jotka matkasivat läpi suurkaupunkien ja pikkukylien. Lakeudellakin todettiin tartuntoja.
Ennen minua olivat ainakin espanjantauti, hongkongilainen ja hiv. Osa on kadonnut maailmasta, osa leviää edelleen.
Lääketieteen kehityksen myötä hiv:stä tehtiin kontrolloitava sairaus, influenssoihin saatiin rokotteet. Yleisin ennaltaehkäisyn muoto on hygieniastaan huolehtiminen, erityisesti käsien peseminen. Haluan tarkentaa, että hiv:n kohdalla ei pelkkä pesu riitä!
Sairauksia on yhdistänyt pelko, jonka takana on se suuri tuntematon – kuolema. Reaktio on luonnollinen, kuolemassa on mystisyyttä. ”Millaista on olla, kun ei enää ole?”
Olen saanut voimaa Caitlin Doughtyn kuolema-aiheisesta tuotannosta videoiden ja kirjojen muodossa. Ammatiltaan Doughty on hauturi. Youtubessa hän käsittelee aiheeseen liittyviä historiallisia tapahtumia, kulttuurisia eroja, kuin myös erilaisia hautaustapoja.
Usean mielestä olen liian nuori miettimään kuolemaani koskevia kysymyksiä. Uskon Doughtyn lailla aiheen olevan kuin norsun syönti: kerralla sitä ei voi tehdä, mutta hitaasti, pieninä palasina se onnistuu.
Näiden palasien syöntiä ei voi aloittaa liian aikaisin. Tällainen ajatustyö luo myös kiitollisuutta elämää kohtaan. Vaikka taivallukseni loppuu, voin vaikuttaa siihen, kuinka paljon minusta jää ”elämään” jälkeeni. Pala minuutta elää tämän kolumnin rivien välissä, ja jos oikein hyvin kirjoittaa, ihmiset saattavat lukea tekstiäni vielä kaukana tulevaisuudessa. Siinä onkin tavoitetta.
Kuolema koskettaa vääjäämättä. Läheisen kuollessa suruaika on tärkeä. Suru ei ole hoidettava sairaus, vaan prosessi, joka tulee käydä läpi. Muuten elämä ei jatku entiseen tapaan.
Tapa surra on henkilökohtainen, samoin tarvittava suruaika. Kokonaisuudessaan prosessi on ihmismielen tapa tehdä menetyksestä muisto, jota voi vaalia. Ja se, millaiseksi muistoksi muuttuu, on osaltaan omissa käsissä. Tavoitteenani on elää elämä, josta jää myös lämmin muisto.
Jos tuhahdat tätä lukiessasi, että puhuupa juippi itseään isompia asioita, saatat olla myös oikeassa – minulla on vielä paljon tehtävää.