Lieneekö syynä ollut marraskuu vai jokin muu, mutta havahduin erääseen huomioon viikonloppuna. Tajusin halanneeni lukuisia ihmisiä kuluneen viikon aikana. Siis poikkeuksellisen paljon.
Jotkut halaamistani henkilöistä tapasin ensimmäistä kertaa. Toiset taas olivat tuttuja vuosikymmenten takaa. Joitakin halasin minuutteja, toisia pari sekuntia.
Erikoista. Niin ajattelisin käytöksestäni, jos pääsisin arvioimaan sitä parikymppisen minäni silmin. Nuorempana halaaminen ei nimittäin todellakaan ollut helppoa. Pidin mielelläni etäisyyttä, jopa tuttuihin ihmisiin. Käsivarren mitta oli minimivaatimus.
Välillä jopa ystävien halaaminen tuntui teeskentelyltä. Jälkeenpäin olen todennut, että teeskentelyä se olikin. Ystävyyttä ei ollut lähimaillakaan ollessani näiden ihmisten seurassa. Opin luottamaan vaistooni ja halasin vain ihmisiä, joita halusin halata. Välillä meni vuosia, ettei sellaisia ihmisiä tullut yhtäkään kohdalle.
Joku voi pitää fyysistä etäisyyttään suojelevaa ihmistä kylmänä ja etäisenä. Mutta eihän siinäkään mitään väärää ole. Vielä vähemmän ihmisiä pitäisi leimata sen takia, ettei läheisyys ole heille itsestäänselvyys. Ei ole pakko, jos ei halua.
Halauksissakin on muuten eroja. Yhdet puristavat lujaa, toiset höyhenen keveästi. Kolmas roikkuu olkapäässä kiinni henkensä hädässä, ja neljäs taputtelee selkääsi kannustavasti. Viides halaa erittäin tosissaan ja kuudes pikaisen pinnallisesti.
Halauksen taito on opittavissa ja opeteltavissa, jos vain niin haluaa. Kannattaa yrittää. Aloittaa helpoimmista tapauksista ja siirtyy vaikeampiin vasta hyvän aikaa harjoiteltuaan.
En väitä sitä helpoksi. Mutta jokin tässä ajassa ja hetkessä kutsuu kohtaamaan toisia. Lohduttamaan, kannustamaan ja tervehtimään. Etsiytymään ihmisten luo ja yrittämään.
Eikä kannata välittää, vaikka välillä kohdalle sattuisi hutejakin.