Lapsuuden kultainen 80-luku. Arvi Lind uutisissa, Nalle Luppakorva, ylileveät olkatoppaukset, otsatukka, pyöritettävä lankapuhelin, Mauno Koivisto.
Lapsuusmuistot tulvivat mieleen lauantaina, kun seurasin edellisiltana edesmenneen presidentti Mauno Koiviston kuoleman uutisointia. Muistan Koiviston uutisista, ihmisten puheista, sanomalehdistä. Hänen presidentillisen käytöksensä, ryhdikkään lentopalloilijan olemuksensa ja mieleenpainuneet sutkautuksensa.
Mauno Koivisto liittyi osaltaan omaan ensimmäiseen vuosikymmeneeni. Ajanjaksoon, jolloin aloin hahmottamaan maailman menoa. Turvalliseen lapsuusaikaan, jolloin kesät olivat aina pitkiä ja lämpimiä, talvet lumisia ja kiireestä tai sen suuremmista velvollisuuksista ei ollut tietoakaan.
Koivisto oli sodan käynyt presidentti. Muistan, kuinka odottaessamme kauppa-autoa kylän veteraanimiehet kertasivat sotamuistoja. Joskus puhuivat Koivistosta. Vaikka poliittiselta aatteeltaan maaseudun isännät edustivat toista suuntaa, puhuivat he presidentistä kunniakkaaseen sävyyn. Manu oli yksi heistä, veteraani.
Lapsuudessa uutiset, televisio-ohjelmat tai muu ajankohtainen siirtyi usein leikkeihin. Olen leikkinyt linnanjuhlia, valtiovierailuja ja jopa valtiollisia hautajaisia – muistan esimerkiksi elävästi, kuinka seurasin presidentti Kekkosen hautajaisia viisivuotiaana ja päätin järjestää vastaavan kulkueen omilla leluillani.
Itsenäisyyspäivän vastaanottoa varten puolestaan taiteilin pikkusiskoni kanssa paperista tarvittavat prenikat.
Presidentti Koiviston kuolema päätti erään aikakauden. Hänen toimintaansa, saavutuksiaan ja vaikutustaan on kerrattu mediassa niin monista näkökulmista, etten siihen itse ryhdy. Minulle Koivisto oli lapsuuden presidentti – yksi tärkeä osa lapsen silmin nähtyä huoletonta vuosikymmentä. Eikä hän lapsen ajatuksissa ollut millään tapaa poliittinen hahmo, vaan kansakuntamme turvallinen isähahmo, jonka fundeerauksissa oli usein valtiomiehen syvällisyyttä.
Kevyet mullat arkullesi, herra presidentti.