En ollut kovin vanha ihmistaimi, kun pääsin isäni mukaan päivystämään viljankuivaamolle. Sain luvan valvoa isän seurassa pitkälle yöhön, mikä nostatti lapsessa suuresti ylpeyttä. Pääsin aikuisten hommiin!
Maamiesseuran kuivaamon tuoksu piirtyi ikuisesti hajuaistini arkistoon. Lämpimät, tuoreet siemenet lumosivat omalla ainutlaatuisella tuoksullaan. Jossain välissä oikaisin itseni viljasäkkien päälle lepäämään. Isä kertoi vieressä omasta lapsuudestaan ja entisajan puinneista. Välillä hän heitti jonkun hauskemman jutun. Nauroi päälle, kuten isällä oli tapana.
Minäkin hymyilin. Oli hienoa olla isän kanssa. Tunsin itseni pikkuisännäksi, mieheksi miesten joukossa. Välillä kuivaamolla kävi muita kylän isäntiä juttelemassa. Kuuntelin tarkkaavaisena, kun ukkokööri vaihtoi ajatuksiaan ajankohtaisista asioista.
Aina ajaessani tuon vanhan, nyt jo käytöstä poistetun kuivaamarakennuksen ohi, tuo kokemus nousee vahvasti mieleeni. Se saattaa tulla ajatuksiini myös kaupan leipähyllyllä tai nähdessäni traktorin viljakärry perässään.
Muisto nostaa hymyn huulille. Samalla tulee kauhea ikävä.
Tänäkin isänpäivänä vien kortin ja liköörikonvehtien sijaan kynttilän haudalle – kuten olen tehnyt jo 18 vuoden ajan. Olen elänyt liki puolet elämästäni ilman isää. Usein mietin, mitä mieltä hän olisi mieleni päällä olevasta asiasta tai millaisella vitsillä hän keventäisi tilannetta.
Isä ei ollut turhan tarkka, eikä hän repinyt stressiä kaikesta mahdollisesta. Hyvä isä, josta ovat jääneet hyvät muistot.
Jos jokin harmittaa, niin aikuisuuden kynnyksellä annoin isäni ottaa niskoilleen yhden auton ruttaamisen. Olin ollut armeijakaverillani kuskina. Viedessäni hänet yöllä kotiin, yllätti liukkaan ja kapean tien mutkassa ollut mänty – sekä kuskin kokemattomuus. Auto meni päin, konepelti nousi ilmaan ja puskuri tuli pieni halkeama.
Isäni ei huomannut aamulla töihin lähtiessään mitään. Meni pari päivää, kun hän itse lumimyrskyn jälkeen ajoi kotitiellä auton keulan aiemmin jäätyneen hangen reunaan. Menin itse paikan päälle taivastelemaan tilannetta ja huomautin puskurin hajonneen. Samalla huokaisin helpotuksesta. Pääsin pälkähästä.
Tosin epäilen, että vaikka minulla olisi ollut aikoinaan rohkeutta tunnustaa vahinkoni, isä ei olisi siitä juuri huomautellut. Isoveljeni kertoi hänen päässeen ajamaan lapsuudessaan isän Kuplaa. Tuolloin mutka oli mennyt turhan suoraksi, jolloin peltiin tuli jostain kivestä tai puusta osumaa.
– Ei se muutama kolo komiasa haittaa, isäni oli tuumannut.
Minäkin luotan siihen.