Viime aikoina olen yllättänyt itseni haikailemasta vanhaa kunnon kyläilykulttuuria. Sitä entisaikaista mutkattomuutta, kun vain mennä pätkäytettiin kylään ennalta varoittamatta. Sitten kahviteltiin ja parannettiin maailmaa. Tapa on hiipunut jo vuosikymmenten ajan. Spontaanit kyläreissut ovat korvautuneet hyvissä ajoin sovituilla tapaamisilla, ja yhä useammin treffit sovitaan johonkin muualle kuin kotiympäristöön. Jos vieras erehtyy ilmestymään ilmoittamatta oven taakse, voi isäntäväelle tulla kiusaantunut olo: ei ole ehkä laittauduttu tai siivottu tai kaapista ei löydy mitään tarjottavaa.
Yhtenä syynä kyläilykulttuurin näivettymiseen on esitetty kaupungistumista ja myös teknologiaa, joka on mullistanut tätä ihmiseloa melkoisesti. Mitenhän iso vaikutus älylaitteilla on ollut kyläilyyn?
Ennen tuoreimmat juorut vaihdettiin kahvikupin ääressä ja toisen ihmisen kohtaaminen oli sitä parasta viihdettä. Nyt ajatukset vaihtuvat usein vaivattomasti erilaisten laitteiden kautta ja viihde nautiskellaan välkkyviltä näytöiltä.
Monet osaavat hyödyntää älylaitteitaan kommunikaation ja asiointitapojen jatkeena, mutta harmittavan monelle niistä tulee aikasyöppöjä, jotka naulitsevat huomion liiankin tiiviisti. Ihmiset kuitenkin kaipaavat yhdessä vietettyä aikaa ja sitä arkista yhdessäoloa. Ei sitä aitoa kohtaamista korvaa mikään hymiö tai emoji.
Monesti vedotaan siihen, että elämä on niin kiireistä eikä kaiken tämän pyörityksen keskeltä löydy aikaa kohtaamisille. Arki-illat ovat niin aikataulutettuja, ettei sinne väliin hevillä mitään monen tunnin porinasessioita sujautella – ilman kunnon suunnittelua ainakaan. Mutta miten niillä entisajan asukeilla oli aikaa istahtaa kahvikupposen ääreen yllätysvieraan kanssa? Heilläkin oli aivan yhtä vähän tunteja vuorokaudessa ja taatusti yhtä paljon tekemistä taloutensa pyörittämisessä. Tuolloin viihdykkeet olivat kai vain sen verran harvemmassa, että oli tyydyttävä niihin live-lähetyksiin, jotka putkahtivat pirttiin kylästelijän mukana.