Nyt on käsillä taas se aika vuodesta, kun lelukuvastoja alkaa ilmestyä postilaatikkoon hengästyttävällä tahdilla. Ensimmäinen katalogi tupsahti meille jo pari viikkoa sitten. Se löysi nopeasti tiensä lasten käsiin ja käynnisti loputtomalta tuntuvan haaveilun. Kuvaston selaamisen tuoksinassa alkoi kynäkin viuhua. Sivuille alkoi ilmestyä merkintöjä toivelahjoista.
Lelukuvastoja ja -mainoksia on kertynyt meille nyt useampia. Sivut ovat pullollaan toinen toistaan houkuttelevampia juttuja: on interaktiivista koiraa ja dinosaurusta ja suloisia otuksia, jotka kuoriutuvat munista ja jopa rekka, joka kauhoo keulaansa legopalikat ja muut pienet lelut.
Osassa kodeista näitä opuksia ei lasketa lasten käsiin missään olosuhteissa. Ja ovathan ne sellaista materiaalia, joka siivittää haaveet uudelle tasolle – joskus jopa suoranaiseen hysteriaan asti. Pysyisivätkö lahjatoiveet maltillisempina, jos kuvastot heitettäisiin suoraan lehtikeräykseen? Todennäköisesti. En minä siitä huolimatta ole niitä koskaan lapsiltani kieltänyt. Toki harmiton haaveilu saattaa äityä totiseksi toivomiseksi, mutta toisaalta pettymyksiäkin on hyvä opetella. Kaikkea ei voi saada.
Luettiinpa niitä lelukuvastoja tai ei, niin joulukuuta kohti mennään kovaa kyytiä. Jouluaaton lähestyessä nostaa päätään monesti myös valmisteluihin kuuluva stressi, joka alkaa kalvaa rintaa viimeistään lahjaostoksille suunnatessa. Hermopaine tiivistyy kauppojen leluosastojen hyllyväleissä, kun vanhemmat etsivät epätoivoisina tämän vuoden hittileluja.
Vaikka kauhistelenkin materialismiin taipuvaista nykyjoulua, en minäkään lahjatonta juhlaa toivoisi. Lasten riemu kuusen juurelle ilmestyneiden pakettien äärellä on jotain, mikä kuuluu lähtemättömästi jouluun. Jokaista lahjatoivetta ei kuitenkaan tarvitse toteuttaa. Lapsi ei tunne kohtuuden rajoja lelukuvastoja selatessaan, mutta meidän vanhempien ei pidä joutua mainoskuvien höynäyttämiksi.