Musiikin voima on suuri, ja suomalaisena on vaikea kuvitella suurempaa musiikkia kuin Jean Sibeliuksen sävellykset. Sain siitä hyvän muistutuksen kesällä, kun kävin ensimmäistä kertaa säveltäjämestarin kotona Ainolassa.
Istuin nurmelle pystytetyn juhlateltan sisällä, ja kuuntelin kuinka Sibeliuksen säveltämän Kuusen ensimmäiset soinnit alkoivat soljua. Soittaja oli yksi Izumi Tatenon oppilaista, ja ilmeisesti Tateno itsekin oli paikalla.
Hetken ainutlaatuisuutta on vaikea kuvailla.
Muistin, miten tapasin Izumi Tatenon Oulunsalossa 2000-luvun alkupuolella. Mietin Oulunsalo Soi -tapahtuman alkuvuosia. Miten ainutlaatuista ja hienoa, meidän suomalaisten ja suomalaisuuden kannalta, oli yhden taiteilijan ja pianistin rakkaus Sibeliuksen musiikkia kohtaan.
Ja miten ainutlaatuista ja hienoa oli se, että taiteilija valitsi juuri Oulunsalon ja Oulun seudun musiikin näyttämöksi.
Ainolan vieressä, muutaman kilometrin päässä sijaitsee myös Halosenniemi, taidemaalari Pekka Halosen koti. Saman tien varrella asuivat myös Juhani Aho ja Eero Järnefelt - kaikki kuuluisia kansallisromantikkoja. Heidän yhteisönsä oli sekin ainutlaatuinen. Taiteilijat tunsivat toisensa, ja perheet ystävystyivät myös.
Yritin kuvitella mielessäni, millainen olisi samankaltainen ystävyyden ja taiteen yhteisö nykyään. Olisivatko taiteilijat räppäreitä, tanssijoita vai runoilijoita? Voisiko nykyään edes olla samankaltaista yhteisyyttä eri taiteenlajien edustajien välillä?
En löytänyt vastausta. Mitä pitempään asiaa pohdin, sitä epätodennäköisemmältä ajatus modernista taiteilijayhteisöstä tuntui. Siksi tunsinkin oloni surulliseksi ja haikeaksi lähtiessäni Ainolasta ja Halosenniemestä.
Nykytaide tuntuu ontolta ja tyhjältä mestareiden töiden rinnalla. Ja harva jaksaa edes kiinnostua Sibeliuksesta, Ahosta tai Järnefeltistä.
Ehkä pitää tulla riittävän kaukana nähdäkseen kauneuden, kenties jopa Japanista saakka. Ei siis tekisi pahaa meille täällä pohjoisessa sanoa kaunis kiitoksemme Izumi Tatenolle.
Mestareiden jalanjälkiä on vaikea seurata, joskus jopa mahdotonta. Ehkä silti pitäisi malttaa yrittää, jottei modernien askeleittemme perässä keskuuteemme astelisi onttous.