Jostain se taas tarttui – asuntokuume nimittäin. Oireilu alkoi lievänä lämpöilynä, jota hoidin pläräämällä netistä vapaiden asuntojen tarjontaa. Lääkitys taisi olla väärä, sillä päälle roihahtikin ärhäkkä talokuume, joka ei hellitä, vaikka kuinka painelee laihalla lompakolla otsaa.
Tuleekohan tälle viheliäiselle taudille immuuniksi ikinä? Olen sairastanut tämän jo monesti aiemminkin. Joskus olen tartuttanut pöpön myös mieheeni ja olemme alkaneet oireilla oikein porukalla: on laukattu asuntonäytöissä, mietitty rakentamista ja pariin kertaan päästy jopa talokauppojakin hieromaan. Aina suunnitelmat ovat kariutuneet syystä tai toisesta.
Kuumeilu johtunee akuutista lisäneliöiden tarpeesta. Lapset kasvavat ja maallista omaisuutta kertyy. Ja jos vieraita sattuu samaan aikaan useampia, on rivitalokotimme tupa nopeasti täynnä. Toki rivitaloasumisessa on omat hyvät puolensa, kuten esimerkiksi pieni piha, jonka vuoksi ei tarvitse uhrata paljoa vapaa-aikaansa haravan tai lapion heilutteluun.
Rivitaloasujana sitä tottuu herkästi liiankin helppoon elämään. Miten muka selviäisin kokonaisen talon ja tontin hoidosta? Haaveissani se kyllä onnistuu. Haaveet ovat niin ihmeellistä ainetta, että niiden voimalla tulee kädettömästä tuumailijastakin perinnetaloa emännöivä puuhanainen tai isoa tonttia puunaava viherpeukalo, joka hoitaa pihamaan lisäksi vielä koirat, kanat ja lampaatkin. Unelmoidahan aina saa – eihän siitä ole haittaa kenellekään.
Muuttopäätös ei ole perheelliselle mikään pikkujuttu. Asiaa on vatvottava monelta kantilta. Löytyyköhän sieltä leikkikavereita? Millainen koulu siellä on? Onkohan koulutie turvallinen? Usein jo pelkästään nuo epävarmuustekijät saavat unohtamaan orastavat haaveet ja muuttoaikeet. Sitten voi taas tyytyä suosiolla nykyhetkeen, vaihtaa vähän huonekalujen järjestystä, pyyhkäistä pölyjä ja todeta, että hyvähän meidän on näinkin.