Ystävällä oli pitkä ja nuhteeton työhistoria.
Viimeiset puolenkymmentä vuotta hänellä oli valitettavasti myös pitkä työpaikkakiusaamishistoria.
Tämä ystävä ei vain ollutkaan mikään ansarikukka, vaan vähän sinnikkäämpää sorttia; ei väistänyt eikä antanut periksi, vaikka kiusaaja oli nk. paremmassa asemassa kuin hän.
Ystävä kun tiesi, että hän on oikeassa ja kiusaaja väärässä. Niin kuin sillä olisi ollut oikeasti merkitystä.
Kiusaamisen, vähättelyn ja mitätöimisen jatkuessa ja jatkuessa ystävälle alkoi tulla kaikenlaisia oireita.
Vatsavaivoja. Unettomia öitä. Muisti pätki. Asioiden hallinta alkoi lipsua käsistä.
Arkisetkin asiat alkoivat tun-tua ylivoimaiselta. Miten sitä ennen jaksoikaan työpäivän päätteeksi puuhata kaikenlaista. Enää ei pystynyt mihinkään, hän tuskaili.
Ystävä meni työterveyslääkärin vastaanotolle fyysisten oireidensa vuoksi. Kun lääkäri alkoi epäillä kuulemansa perusteella paitsi työuupumusta, myös vakavaa masennusta, ystävä kiisti kaiken tomerasti.
Olihan hän luja ja vahva ihminen, ei vähästä taivu eikä murru.
Vatsavaivoille, muistin pätkimiselle ja voimattomuuden tunteelle oli varmaankin muita syitä.
Matala hemoglobiini. Alhainen ferritiinipitoisuus. Korkea tai matala verenpaine. Kilpirauhasen vajaatoiminta. Mitä tahansa.
Tehtiin kaikki mahdolliset laboratoriotestit. Tulokset olivat erinomaiset.
Lääkäri kysyi lopulta kysymyksen, joka sai ystäväni ymmärtämään, ettei hän ollutkaan niin luja ja vakaa kuin oli luullut.
Hän ei nähnyt tulevaisuudessa ainuttakaan hyvää, iloista tai valoisaa asiaa.
Siellä näkyi pelkkää arvaamatonta pimeyttä. Ei edes valoja pimeyksien reunoilla.
Häntä alkoi itkettää.
Ystävä jäi sairaslomalle. Hän ymmärsi viimein, että nyt oli aika levätä.
Tässä tarinassa ei ollut kyse vain yhdestä ystävästä, vaan heitä on ollut monia. Miehiä, naisia, nuoria ja vanhoja, eri taustoista ja toimialoilta. Kaikilla ei ole loppuunpalamisen ja masennuksen taustalla työpaikkakiusaamista, mutta muuten heidän tarinansa on osapuilleen sama.
Heidän mielestään suomalaisen oli jaksettava hammasta purren vaikka läpi harmaan kiven. Tyhjästä ruikuttaminen ei ole mistään kotoisin. Oli hymyiltävä, vaikka syrän märkänis.
On helppo kehottaa toista lepäämään, ottamaan rennommin, ajattelemaan itseään, menemään lääkäriin. Vaikeampaa on noudattaa itse omia neuvojaan.
Kukaan ei luovuta kirkkaampaa kruunua, vaikka kuinka kärsisi.
Siksi jokaisen on hyvä pitää mielessään: jotta voi antaa happinaamarin läheiselleen, se on osattava ottaa ensin itselleen.
Heli Rintala