Viimeiset pari kuukautta olen ollut reissuhommissa. Kokemus on minulle uusi. Viikot olen suhannut pitkin lakeutta, viikonlopuiksi olen vetäytynyt Rovaniemelle. Edestakaisin suuntautuva liike, kaikki kesän aikana tapaamani ihmiset ja ne lukuisat tapahtumat, joihin olen päässyt osallistumaan, ovat saaneet minut ajattelemaan kotiseuturakkautta. Minne minä kuulun?
Virallisesti olen ollut kirjoilla uudessa asuinpaikassani kymmenisen kuukautta, mutta en koe itseäni oikeastaan missään määrin rovaniemeläiseksi. Vielä vähemmän lappilaiseksi. Tätä ennen asuin viisitoista vuotta Oulussa. Ajanjakso kattoi lähes puolet elämästäni. Erikoista siinä on ehkä se, etten missään vaiheessa tuntenut itseäni oululaiseksi, vaikka seutu onkin tullut tutuksi.
Alun perin olen kotoisin Vaalasta. Pienestä kainuulaisesta muuttotappiokunnasta, joka nykyään kuuluu Pohjois-Pohjanmaahan. Minusta tällaiset siirrokset tuntuvat jotenkin keinotekoisilta. Kainuuta se oli silloin, kun minä olin nuori. Pohjoispohjalaiseksi en ole oppinut itseäni nimittämään missään vaiheessa.
Mutta en minä vaalalainenkaan ole ollut enää pitkään aikaan. Hävettävän harvoin tulee nykyään edes vierailtua. Kainuu ja Nälkämaan laulu herättävät minussa jonkinlaisia sympatioita, mutta eivät nekään lopulta määritä identiteettiäni kovinkaan suuresti. Tai oikeastaan ollenkaan. Sen verran tiukemmin myöhempi elämä on suuntautunut kohti Perämerta kuin idän korpia.
Miksi minä sitten voisin itseäni kutsua? Olen tullut siihen tulokseen, että kaikista eniten olen entinen vaalalainen. Se minusta ei taida lähteä ikinä pois, vaikka fyysinen olemukseni ei seudulla kovin usein majailekaan. Kuvittelen sen johtuvan ainakin osittain nuoruudesta. Silloin kaikki asiat olivat jotenkin voimakkaampia. Teini-iän angstikiukut, lapsuuden naurut, elämä ylipäänsä.
Toinen suuri vaikuttava tekijä on ihmiset. Suuri osa läheisimmistä ystävistäni on jollain tapaa kaltaisiani. Entisiä vaalalaisia, jotka ovat maailman tuulissa lennähtäneet kuka mihinkin. Se on ehkä se vahvin sidos. Ihmiset. Ei niinkään itse paikka. Ehkä tähän liittyy myös tietynlainen mielentila. Jaetut kokemukset yhdistävät.
Tästä johtuen uskon, että ainakin minun kohdallani kotiseuturakkaus kohdistuu ensisijaisesti ihmisiin ja kokemuksiin. Paikka on toissijainen ja ehkä kotiseutu onkin lopulta siellä, missä ovat ne tärkeimmät asiat ja tapahtumatkin. Ajatuksissa ja sydämessä.
Siksi olen kiitollinen kaikista niistä kohtaamisista, joita eteeni on sattunut tänäkin kesänä. Ihmisten kautta olonsa voi tuntea kotoisaksi vähemmänkin tutussa paikassa.
Tänään minä suuntaan taas kohti Lappia, mutta toivon, että kohtaamme jälleen. Hei hei lakeus!