Poika juoksee, jotta ehtii ennen minua ovelle. Oikeastaan se ei haittaa. Maailmaan mahtuu kiirettä.
En todellakaan ajattele olevani niin vanha, että minua tulee huomioida erikseen.
Kun saavun koulun ovelle, kohtaan hymyilevän nuoren miehen joka iloisesti tervehtien aukaisee minulle oven.
Hyvä olo täyttää mieleni. Hymyilen ja toivotan mukavaa päivää.
”On meillä niin ihania lapsia ja nuoria,” totean myöhemmin opettajahuoneessa.
Kiitän opettajia onnistuneesta työstä!
Kotikylän lapsista ja nuorista saamme kaikki olla ylpeitä. Liikun työtehtävissä ympäri Suomea. Tunnelma on vähän alakuloinen niissä kunnissa jossa puuttuu lapset ja nuoret.
Lasten ilo ja innostus tarttuu. Pyydän opettajia viemään lapsille terveisiä että jatkavat hyvien tapojen viljelemistä, silloinkin kun me aikuiset näytämme huonoa esimerkkiä.
Rehellinen itsearviointi paljastaa minulle: Liian usein kuljen omissa ajatuksissani kohtaamatta vastaantulijaa.
On erityisen kurja olo jos en ole huomannut lasta, nuorta tai vanhusta.
On aika tehdä parannusta.
Hymy, ystävällinen katse, tervehtiminen ja oven aukaisu. Ihania ikivanhoja tapoja osoittaa kunnioitusta toista kohtaan.
Ja lisää keskinäistä kunnioitusta me todella tarvitsemme. Hyvien tapojen ja arkikohteliaisuuksien lisäksi osoitamme myös kunnioittamista omaksumalla ” koko kylä kasvattaa” periaatetta. Koko kylä kasvattaa tarkoittaa lupaa puuttua tilanteeseen silloin kun joku käyttäytyy huonosti. Varsinkin meidän yhteisissä tiloissa ulkona ja sisällä tarvitaan yhteisvastuuta.
Pieniä juttuja, vaikkapa taiteen keinoja, joilla hoksautamme itseämme ja toisia että yhteishyvä on vaatinut paljon aherrusta ja yhteisiä varoja.
Kannattaa pitää hyvää huolta yhteisistä tiloista, tavaroista ja koko ympäristöstä.
Kylä on meidän yhteinen käyntikorttimme: Täällä arvostetaan kaikenikäisiä. Täällä voidaan hyvin ja täällä osataan.