Istahdan koirani kanssa kotiportaille katsellen keskiyön auringon kuullottamaa alavaa peltomaisemaa. Totean kuinka onnekkaita olemme, että meillä on tämä oma koti. Tämä taianomainen näkymä on minun maisemani, ajan hampaissa rapistunut talovanhus rakkain paikka maailmassa. Juuri nyt en haluaisi olla missään toisaalla. Täällä saan hengittää syvään, rentoutua ja olla täysin oma itseni. Tärkein tehtäväni on tarkkailla keittiön ikkunasta väriskaalan kaikissa väreissä ilmentyvää taivasta, kuunnella takkatulen ritinää ja katsella pellolla laukkaavia hevosia.
Koti on useimmille turvallisuuden ja pysyvyyden symboli. Se liittää henkilön tiettyyn paikkaan ja yhteisöön. Koti rakentuu materiasta, mutta kodin tuntu syntyy tutuista maamerkeistä, rutiineista ja sosiaalisista verkostoista. Itselleni on kaiken stressin keskellä muodostunut hyvin rakkaaksi kotitieni varrella seisovan maamerkin pyhät sanat: Minä annan teille tulevaisuuden ja toivon. Kotini on siellä missä naapurin mummo tuo ovelleni juhannusruusun ja toinen naapuri tarjoutuu auttamaan lattialistojen laitossa.
Tämä on minun tukikohtani, ensisijainen paikkani maailmassa. Samalla tämä on kuitenkin vain yksi mieleni maisemista. Yhtä lailla sama syvä henkäys, sama onnellisuus valtaa minut ajaessani suurten puiden reunustamaa ranskalaista kylätietä, lenkkeillessäni singaporelaista rantabulevardia pitkin ja siemaillessani vietnamilaista kahvia paratiisisaaren rannalla. Helsinkiläiseksikin koen itseni edelleen, sillä stadin kadut ovat vallanneet pysyvän paikan sydämestäni.
Diagnoosi on selkeä. Minut on vallannut krooninen kulkijan tauti. Kun olen kotona Suomessa, koen olevani poissa maailmalta. Minulla on Suomen passi, mutta koen olevani maailmankansalainen. Mieleni maisemat ovat ripoteltuna ympäri maapalloa, ystäväni yhtä lailla ympäri maailman. Levottomat jalat vievät matkaajan heti tilaisuuden tullen suurelle näyttämölle. Kosmopoliitille koko maailma on koti.