Elokuva-alan Oscar-palkinnot jaettiin Yhdysvalloissa maanantain vastaisena yönä. Enpä jaksanut seurata, mutta iloitsen siitä, että olen jo toista vuotta peräkkäin nähnyt parhaan elokuvan Oscarin voittaneen tekeleen ennen pystin saamista. Tuntee itsensä oikeinkin kultturelliksi ja sivistyneeksi! Sillähän on niin paljon merkitystä, että voisi ihan yhtä hyvin tuntea itsensä vaikka kanttarelliksi.
Mutta ihan totta puhuen, jos vain vielä ehtii ja suinkin kiinnostaa, niin kannattaa tuo Guillermo del Toron Shape of Water käydä katsomassa. Suosittelen: romantiikannälkäisille ja esteetikoille, jotka eivät oudoksu fantasiaa. En suosittele: kalastajille ja kalakammoisille. Del Toro kun leffassaan kertoo, että kalallakin on tunteet. Naispäähenkilö rakastuu tuohon kiehtovaan olioon varsin kohtalokkaasti, ihan kuin ongenkoukkuun olisi jäänyt.
Miinusta heitän kyllä turhan tuttuja latuja kulkevalle juonelle, mutta eikö se niin mene, että mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän alkaa arvostaa perinteitä ja rutiineja. Siksi parhaan elokuvan Oscarinkaan voittaneet eivät suoranaisesti koskaan säkenöi yllättävillä ja uutta kokeilevilla tarinoilla.
Sittemmin jäin pohtimaan elokuva-alan tulevaisuutta. Kulutus on eittämättä lisääntynyt, mutta eri suunnassa ja varmasti elokuvateattereiden mielestä ei-toivotussa sellaisessa. Suoratoistopalvelut, Netflix etunenässä, ovat osaltaan syrjäyttäneet valkokankaat. Hyvänä esimerkkinä vaikkapa tuore The Cloverfield Paradox -leffa, joka jätti teatterikierroksen väliin ja julkaistiin sen sijaan heti Netflixissä.
Miksi lähteä teatteriin asti, kun halvemmalla katsoo kuukauden elokuvia ja sarjoja kotisohvalla maaten? Hyvä kysymys, johon ratkaisun keksiminen lienee Finnkinonkin elinehto. Oma veikkaukseni on – ja sinne päin ollaan menossa – että pelkän elokuvalipun sijaan aletaan myydä elämyskokonaisuuksia, johon sisältyy niin tarjoilut alkoholijuomineen ja naposteltavineen kuin myös mukavuudet leveine, pehmoisine nojatuolineen.
Niin tai näin, toivottavasti itse elokuva pysyy silti edelleen keskiössä. Hyvä elokuva kun ei vaadi teatterissa muuta kuin kankaan, pimeyden ja äänet tuekseen. Ja katsojan, – katsottavaksihan ne on tehty.