Tulevana lauantaina nostellaan ympäri Suomea lippuja salkoon. Juhlakaluna on Eino Leino, mutta päivää tituleerataan myös runon ja suven päiväksi.
En voi väittää, että olisin sen kummemmin asiantuntija Eino Leinon tai runoudenkaan suhteen, mutta mielestäni päivä on ehdottomasti ansainnut paikkansa lippujuhlien listalla. Suomen kieltä saisi ylistää vaikka joka päivä.
Tämä monimutkainen sönkötys, jota tässä maailmankolkassa tavataan, höpötetään ja mongerretaan, on itseasiassa äärettömän kaunista. Esimerkiksi sumu, usva ja pimeä soivat suussa ja korvassa kauniisti ja pehmeästi, vaikka ne eivät erityisen ihmeellisiä asioita tarkoitakaan.
Kaunein suomen kielen sanoista on äiti. Neljä kovin arkipäiväistä kirjainta, mutta yhdessä ne tarkoittavat mahtavaa asiaa. Ehkä maailman mahtavinta. Sana on lyhyt, mutta tässä kielessä pienikin voi olla kaunista ja hienoa.
Suomen kieli on paitsi kaunis, myös äärimmäisen voimakas. Perkeleetkin kesyyntyvät, kun niitä puhuttelee oikealla nimellä. Rakkaus on paljon suurempaa ja arvokkaampaa kuin television I love you -lässytys. Hirviö pelottaa jo nimensä puolesta.
Toki kotimaisessa käsiteavaruudessa lymyää pienimuotoisia mustia aukkojakin. Sanavarastojen perukoilta löytyy rumia ja pahoja sanoja. Äärimmäisen ilkeitäkin. Niiden kanssa on syytä olla varovainen.
Vihapuhetta ei tarvitsisi tulla yhdestäkään suusta.
Tämä toisaalta korostaa kielen voimaa. Sana on miekkaa mahtavampi ja haukkukin voi tehdä haavan.
Lyhyeen ilmaisuun tiivistyy paljon. Jo yksittäiset sanat voivat olla kauniita, voimakkaita ja pahojakin, mutta todelliseen lentoon sanat nousevat vasta muiden sanojen myötä. Silloin yksittäisistä sanoista muodostuu tarinoita ja kieli välittää entistä suurempaa viestiä. Se voi avata lukijalle, kuulijalle ja kokijalle ihan uusia maailmoja.
Tämä on tietysti vain henkilökohtainen näkemys, mutta tarinallisuutensa ja viestinviejän roolinsa myötä sanataide on ehkä kaikista taidemuodoista puhuttelevinta. Ja erityisesti silloin, kun kyseessä on äidinkieli.
Viikonloppuna Eino Leinon syntymästä tulee kuluneeksi 141 vuotta. Se on pitkä aika. Mittariin kertynyt vuosilukema muistuttaa siitä, että kotimaista sanataidetta on tehty kauan, hartaasti ja paljon. Sitä on lauluissa, runoissa, kirjoissa ja joskus jopa vessojen seinillä. Sitä on niin paljon, ettei kaikkea voi mitenkään kahlata läpi. Ja se on vain hyvä asia. Onpahan valinnanvaraa.