Saapuu se kesä lakeudellekin, joskin hitaasti ja takellellen, mutta varmasti. On se tullut aina ennenkin, vaikka välillä usko itse kullakin horjuu.
Vielä reilu viikko sitten nautin Unkarin Budapestin lämmöstä. Onhan se kaunis miljoonakaupunki – nähtävää ja koettavaa riittäisi liki loputtomiin – mutta vajaat kolmekymmentä astetta alkoivat olla jo turhan paljon mäkisten pikkukatujen ja lukemattomien portaiden koluamiseen. Puhumattakaan turistikohteista, jotka aina muistuttavat pursuilevassa ihmispaljoudessaan ennemminkin karjanajoa karsinoihin kuin seesteistä kulttuurinähtävyyksistä nauttimista.
Jännittävää, kuinka jo viikossa ehtii unohtaa, miten hiljainen Suomi lopulta onkaan. Budapestin vilinä ja vilske ei laantunut edes öisin; Oulussa on päivisinkin ihmiselo kovin rauhaisaa.
Parhaiten tuon kontrastin huomasi lentokentillä, joiden kautta palasin kotiin. Budapestin kansainvälinen kenttä oli ahdas, täynnä kiemurtelevia jonoja kiireisine, tönivine ihmisineen ja matkalaukkuineen. Pikavisiitti Oslon lentokentällä oli yhtä unelias kuin sen tunnelmakin. Helsinki–Vantaalla vastaan tuli lähinnä aasialaisia matkailijoita eksyvin ilmein, ja Oulussa ei sitten enää ketään – kenttä kaikui autiuttaan.
Paahtavan auringon alla kaipuuta Pohjolaan hellitti Karl Ove Knausgårdin Taisteluni, jonka ensimmäisen osan korkkasin. Jos paikallinen ilmastointi välillä yski (tai sitä ei ollut ollenkaan), niin kyllä pelkät kuvailut talvisen Norjan lapsenkorkuisista hangista ja viiltävästä merituulesta viilensivät – ja saivat arvostamaan lämpöä, kun sitä kerrankin oli tarjolla.
On tässä vaillinaisessakin kesässä puolensa. Valoa riittää läpi vuorokauden, ja kun tuossa aamulla ajelin Oulusta Liminkaan, niin oli ilo huomata, kuinka maisemaa jo hallitsee orastava, paikoitellen runsaskin vihreys. Aurinkokin uskaltautui näyttäytymään pilveettömältä sinitaivaalta.
Kesiäkään on lopulta turha verrata keskenään, oli kyse sitten Oulusta tai Budapestista. Molempi parempi, ja kumpikin omalla tavallaan vallan nautittavia.