Sinullakin on joskus voinut olla sellainen ”Olen vähän fiksumpi kuin muut!” -fiilis, eikö? Jossakin vaiheessa elämää, vaikkapa teininä, on ihan normaalia haaveilla olevansa seuraava Justin Bieber tai Bill Gates. Mieleen voi jopa juolahtaa, että koulunkäynti on ihan turhaa, kun pian minulla on tajuntaa laajentava oma Youtube-kanava miljoonine seuraajineen.
Tämän päivän eläkeläiset olivat nuoruudessaan hieman realistisempia, haaveillessaan punaisesta tuvasta ja perunamaasta. Itse kuitenkin muistan lisänneeni tuohon listaan myös miljoonan markan omakotitalon meren rannalta, keskeltä kaupunkia ja kartano-Volvon kromivanteilla. Niin, ja kultaisen noutajan, tietysti!
Entä mitä tapahtuu, kun vuosikaudet pidät itsepintaisesti kiinni haaveistasi realiteeteista piittaamatta? Et käy koulua loppuun, kun ajattelet ettet sitä tarvitse tai päinvastoin: roikut mukana korkeakoulun oppilaslistoilla jatkoaikaa anoen ja ajatellen, että tuleva tutkintosi nostaa työurasi aivan uusiin korkeuksiin ja headhuntterit ryntäävät luoksesi ovista ja ikkunoista. No minulla on sinulle uutinen: Ei tule tapahtumaan! Meistä suurin osa kun on aivan tavallisia ihmisiä, sinäkin siellä!
Haaveista ja unelmista kannattaa kuitenkin pitää kiinni, sillä maailman ympärilläsi ovat rakentaneet ihan samanlaiset tavikset kuten sinä ja minä! Maailma ei ole valmis ja sinä voit muokata sitä tekemällä jotain, mitä kanssaihmiset voivat käyttää. Jotakin, mikä antaa muille iloa elämään tai apua päänsärkyyn. Voit olla osa ratkaisua, etkä osa ongelmaa, kuten edesmennyt amerikkalainen aktivisti Eldridge Cleaver muotoili aikoinaan (Taviksena googlasin nimen).
Usein me suomalaiset kuitenkin unohdamme ympärillämme olevat ihmiset. Yritämme yksin nousta ylös avannosta, kun helpommin tuloksiin pääsisi kysymällä yksinkertaisesti apua: ”Viitsisitkö auttaa pois minut täältä?” tai ”Katsotaanko yhdessä?”. Tähän se homma monesti kaatuukin, yhteistyökyvyn puutteeseen. ”Olen minä perkele ennenkin yksin selvinnyt!”, huutaa Jussi suolla kuokka kädessään. Sisulla eteenpäin!
Hypättäisiinkö alas puusta ja heittäydyttäisiin haaveilemaan pienesti? Siinä et voi mokata.
Haaveilu ei ole haihattelua vaan oikein valjastettuna kantava voima. Ääneen sanottuna asiat ovat selkeämpiä myös omalle mielelle. Kun asialla on nimi, on siitä helppo myös puhua. Suurin osa haaveista on arkipäiväisiä ja siksi niitä ei oikein huomaa. Pieniä haaveita on helppo toteuttaa ja tulet niistä onnelliseksi. Onnellisuus arjessa taas antaa sinulle paljon enemmän kuin rokkistaran tai business-enkelin kiivas todellisuus.
Toivotan sinulle aurinkoisia syyspäiviä ja paljon pieniä onnen hetkiä!