Kun tapahtuu paljon ja asiat kasautuvat, on aina vaara että asioiden paljouden ahdistuksessa alamme kiirehtimään ratkaisuja. Tämä on totta maailmanlaajuisessa politiikassa, kirkon elämässä ja tavallisen tallaajan arjessa.
Suurin osa meistä tunnistaa ,että ahdistusta on vaikea sietää. Siitä haluaisi eroon mahdollisimman pian. Ja jos siitä ei pääse eroon, toinen paljon käytetty keino on yrittää olla, niin kuin ahdistavaa asiaa ei olisikaan. Sitä pakenee tavalla jos toisella.
Mutta on myös kolmas tie. Se tie voi olla kohtaamisen tie, jossa ahdistuksen annetaan olla läsnä. Sitä ei paeta eikä kielletä. Ahdistus kohdataan kasvokkain, ajan kanssa. Päätetään että nyt ei kiirehditä. Eikä etsitä helppoja ja nopeita ratkaisuja. Kolmas tie on siis eräänlainen hitauden ja antautumisen tie, jossa maltetaan ihmetellä, kipuilla, katsella.
Mikä on sitten sopiva aika viipyillä hitauden tiellä? Eipä siihen ole yksinkertaista vastausta. Mutta monta kertaa ratkaisut alkavat nousta mieleen kuin itsestään. Ihminen alkaa nähdä oman elämänsä asioita suuremmassa kokonaisuudessa. Mikään ei tarkoita, että näin olemalla ja tekemällä asioiden järjestäytyminen olisi helppoa. Että ratkaisut olisivat yksinkertaisia. Että olo olisi hyvä. Kuitenkin lopputulos on punnitumpi. Harkitumpi. Ja ennen kaikkea, ja toivottavasti, viisaampi.