Tiedättekö sen tunteen, kun istuu autossa moottoritiellä ja liikenne matelee edessä? Tietää, että pitäisi pitää riittävä turvaväli edellä olevaan autoon. Tietää, että pitäisi joustaa ja antaa vetoketjuperiaatteella tietä liittymästä tuleville. Tietää, että kun jonon pää lähestyy, on turha enää painaa kaasua – jonossa viimeisenä olevan kuskin kyllä saa kiinni joka tapauksessa.
Silti kymmenettuhannet kuskit Oulun seudulla toimivat toisin. Se on todellakin vaikeaa. Löysätä kiireen tunnusta, siis. Matka ei ruuhkassa etene mihinkään, vaikka kuinka hiillostaisi edessä olevaa peräkonttia.
Helppoa ei ole myöskään nousta sohvalta. Lähteä liikkeelle ja ulkoilemaan, jos on tottunut makaamaan.
Tekosyyt ovat moninaiset. Milloin on liian kuuma, milloin liian kylmä. Kuntosali on liian kaukana tai sitten on töitä, vanhempainilta, käytävä kaupassa, pestävä ikkunat, kiillotettava pöytähopeat, puhdistettava kaakelilaattojen saumat vanupuikolla tai päivitettävä tietokone. (Aivan eri asia on se, tuleeko ensimmäistäkään näistä velvoitteista tehtyä.)
Sitten lukee lehdestä artikkelin paralympialaisista, saattaa jopa katsoa kisoja televisiosta. Kovia urheilijoita ovat kaikki. Tahto ja halu on heillä kova.
Enää ei ilkeä sanoa mitään ääneen. Mutta lähteekö liikkeelle? Ei.
Ylivoimaisesti vaikeinta on kuitenkin älypuhelimen, kännykän tai tabletin sulkeminen työpäivän päätyttyä. Kun vihdoinkin on kotona. Kun vihdoinkin voisi olla sitä kuuluisaa omaa aikaa, niin sitä mielellään viettäisi jossakin muualla. Jos ei ole mahdollista olla fyysisesti muualla, niin henkisesti ainakin voi poistua, häipymällä nettiin.
Ja juuri silloin paikalle tulee se 4-vuotias ja ryhtyy kyselemään asioita. On vaikeaa sulkea laitetta, laittaa se pois käsistään, sillä väsyneenä on todella, todella vaikeaa olla läsnä ja lopettaa häipyminen.
Ehkä kannattaisi. Muutaman vuoden kuluttua se nyt 4-vuotias ei enää puhu sinulle lainkaan. Se istuu hiljaa sohvalla, paikalla mutta poissa.
Silloin voi vain sanoa hiljaa itselleen onneksi olkoon. Tavoite tuli saavutettua. Enää ei kukaan häiritse.
Kuka kasvattaisi meitä aikuisia?