Yksi osa Pohjois-Karjalaa on tullut liki 30 vuoden aikana tutuksi. Ei tässä tietenkään koko Karjalaa hallita, mutta jotakin sentään kyllä.
Esimerkiksi ihmisten mentaliteetti on auennut oikein hyvin, viime viikolla jälleen hieman enemmän.
Puheliaita he ovat. Alusta saakka olen tullut juttuun heidän kanssaan. On riittänyt puhuttavaa jopa uppo-outojen kanssa. Kaupan jonossa löytyy aina asiaa. Usein minä aloitan raataamisen.
Viime viikolla bongasin uuden juttukaverin kukkakaupassa.
– Sitä ollaan lähetty liikkeelle vähän suuremmalla ajopelillä, aloitti kumppanini ympärillään lainehtiva kukkameri, katse naulattuna pyörien päällä kulkevaan asuntoomme.
Ei se pelkkä kukkakauppa ollut, vaan kokonainen puutarha väreineen, tuoksuineen, tunnelmineen. Keskellä iloisesti hymyilevä, ehkä myös piirun verran utelias kukkakauppias. Mukava hän oli, oikein ystävällinen.
Kerroin lyhyen kaavan mukaan, kuka olen, mistä tulen ja minne olen menossa, mutta se ei riittänyt.
Ei hän kysellyt mitään, mutta suorastaan kutsui kertomaan lisää.
Kerroin yksin asuvasta papasta ja että joo, kyllä hän tykkää kukista. Punaisista erityisesti. Vielä enemmän sellaisista, jotka voi viedä kesän tullen pihalle.
Punainen kukkameri sylissäni lampsin kohti kassaa, mutta ei siitä pelkällä rahalla selvitty. Iloisesti hymyilevät silmät kerjäsivät lisää.
Niin kerroin, missä oli yövytty, miksi juuri siellä ja miksi ei lähempänä, kaupungin kupeessa peräti. Saunan jälkeisestä uinnistakin pulputin, mutta tarina oli vieläkin pahasti kesken.
– Isotkin juhlat tulossa, puhekaverini aloitti.
– Ei isot, suku niin kaukana.
Sitä minun ei olisi pitänyt sanoa, sillä siitähän puhekumppanini oikein innostui.
— Jaa että kuinka kaukana.
Kuulin kyllä kysymyksen, mutta jotenkin minusta tuntui, että nyt on kiire, tulenpalava kiire.
– Nähdään taas, kuulin sanovani ovella.
Vastausta en kuullut, mutta ystävällisen, iloisen ilmeen näin.
Kun menen seuraavan kerran pappaa katsomaan, minulla on jälleen yksi varma juttukaveri.