Metsäkeskustelu on käynyt kiivaana uuden hallituksen alkutaipaleen aikana. Keskustelua on käyty hakattavien kuutioiden määristä ja hiilinielun kattavuudesta. Poliittista puhetta on riittänyt hakkuiden riittävyydestä tai riittämättömyydestä.
Tätä keskustelua on käyty varsin suurpiirteisesti ja poliittisten intohimojen pohjalta. Kantaa tuntuvat ottavan poliitikot, joilla alan asiantuntemus on hyvinkin kapealla pohjalla.
Saarijärven metsäkoulun kasvattina ja entisenä metsurina olen seurannut tätä keskustelua suurella mielenkiinnolla. Metsäyhtiöt lähettävät ahkerasti postia pienenkin maatilkun omistajille ja kannustavat hakkuisiin pohjoisimmassa Suomessa havumetsävyöhykkeen rajalla, kertoen, että nyt saa ja kannattaa hakata.
Meille metsäkoulun oppilaille opetettiin Etelä-Suomen, Pohjanmaan ja Kainuun sekä Peräpohjolan metsätyypit. Metsurioppilaina olimme mukana hakkuissa, harvennuksissa ja istutuksissa. Tiedettiin, että metsää voi hakata, siellä missä se kasvaa ja että se kasvaa erityisen hyvin Etelä ja Itä-Suomessa ja että sitä hoidetaan hyvin Keski-Suomessa ja että se ei näillä alueilla Pohjois-Pohjanmaata myöten ole kovin haavoittuvaa, eikä vaaranna sanottavasti metsän moninaiskäyttöä tai merkittäviä luontoarvoja.
Avohakkuita ja järeämpää auraustakin voi näillä alueilla käyttää, jotta uusi metsä saataisiin kasvamaan.
Riistanhoitokin oli oppiaineena ja monimuotoinen metsä oli riistan kannalta hyvä ratkaisu, siellä missä sille oli luontaiset edellytykset.
Peräpohjolan metsätyypit olivat: kurjenpolvi-mustikkatyyppi, paksusammaltyyppi, variksenmarja-mustikkatyyppi sekä varpu-jäkälätyyppi. Haavoittuvin metsätyyppi oli puhdas jäkälätyyppi, joka löytyy Peräpohjolasta havupuu vyöhykkeen rajalta.
Kun kesällä pienen tonttini ja mökkini reunaan luonnonsuojelualueiden läheisyyteen saamelaisten muinaishistorialliselle monumentille vievän tien varteen ilmestyivät yllättäen suuret Ponssen koneet ja nuoret 18-vuotiaat pojat koneiden ohjaimiin ja kun kolmesataa vuotta vanhoja vaivoin kasvaneita moneen suuntaan haarautuneita 50 metrin etäisyydellä toisistaan olevia puhtaalla jäkälämatolla kasvavia mäntyjä alettiin kaataa nurin, aavistelin, että nyt joko realisoidaan valtion omaisuutta tai varmistetaan sellun riittävyyttä Kemin tehtaille. Tällä alueella ei ollut jääkauden jälkeen tehty hakkuita ja jäkälämattoakin olivat vain porot kaviollaan rikkoneet.
Tämä yö, jonka valvoin ja kuuntelin koneiden ääntä, oli pahempi kuin pahin painajainen, se oli todellisuutta. Tämä ainutlaatuinen puistomainen alue tuhottiin yhden yön aikana.
Pitkät rekat kuljettivat välittömästi ikihongat pois. Luonto oli joutunut kasvottoman sijoittajan käsiin ja alue muutettiin arvottomaksi.
Toki saamelaiskäräjien entisellä puheenjohtajalla oli oikeus myydä maansa, eikä hänen vastuullaan ollut kasvottoman sijoittajan toimenpiteet luonnon tuhoamiseksi. Viime kädessä vastuussa on laillistettua rikollisuutta suojelevat poliittiset toimijat.
Meillä on paljon populistista puhetta ilmastonmuutoksesta ja hiilinieluista, mutta vähän järkeviä tekoja luonnon ja luontoarvojen puolesta Peräpohjolan herkästi haavoittuvilla jäkälämailla mäntyvyöhykkeen rajalla.
Kirjoittaja on lumijokinen, joka työskentelee yliopettajana Oulun ammattikorkeakoulun sosiaali- ja terveysalan yksikössä.