Vien vanhaa puukkoa entisöitäväksi aivan Liminganjoen rantatörmällä asuvan Esko Makkosen pajalle. Samalla kaivamme varastosta vanhat verkot ja lähdemme kuulemaan noiden käsin pauloitettujen verkkojen kertomaa tarinaa.
Eskon isä Reino kuului Liminganlahden kalastajiin ja hankki elantonsa perheelleen kalastuksella. Poika opetettiin pauloittamaan verkkoja ja tekemään katiskoja, joita vielä 1950 -luvulla perheellä oli pyynnissä lähes 100 kappaletta.
Reinon aikana Liminganlahti oli vielä luonnontilassa. Vedet olivat kirkkaat ja puhtaat. Kala nousi merestä pitkälle Liminkajokeen, aivan kylälle saakka. Ahven- ja haukisaaliita tuli ihan kotitalon lähettyviltä. Ravutkin viihtyivät Rantalakeuden joissa. Isoja rapuja näkyi Liminkajoessa Eskon talon kohdalla, keskellä nykyistä Liminkaa. Niitä Esko katseli, kun ne söivät valkoisia juuria jokihietikossa. Rantalakeuden alueella rapuja pyydettiin myyntiin muun muassa Temmesjoesta vielä 1990-luvulla.
Jossakin vaiheessa rapukantakin tuhoutui, kun vesien suojeluun ei kunnissa kiinnitetty minkäänlaista huomiota.
Kala oli pääasiallinen ravinto monille liminkalaisille sodan jälkeisinä vuosina aina 1970-luvulle saakka. Eskon isällä oli kalakämppä Liminganlahdella. Kalakämppiä oli Liminganlahdella useita. Niissä oltiin tarvittaessa yötä. Esko muistaa käyneensä kalakämpällä viimeksi 1970-luvulla. Rannalla olevat kalakämpät kuitenkin rapistuivat ajan myötä, kun kalamiehetkin vanhenivat. Jäät särkivät myöhemmin loputkin kämpistä. Madetta pyydettiin talvella. ”Merta saattoi olla täynnä mateita. Saaliin seassa oli usein isojakin mädemateita. Isä otti mateen kiduksista kiinni ja vetäisi kerralla nahkan irti.
Joet olivat puhtaita, eikä loisiakaan kaloista löytynyt. Kun kalaa tuli enemmän, sitä vietiin Oulun torille. Linja-auto kuljetti kalalaatikoita Limingasta Ouluun. Auto otti kalat Sunilan mutkasta ja ajoi torin kautta, jonne se jätti kalalaatikot myyjille. Kala pysyi elävänä veteen upotettavissa puulaatikoissa, kalasumpuissa. Näin ne saatiin tuoreena Oulun torille. Kalastaja perheissä syötiin siikaa, jota Liminganlahti silloin tarjosi. Siian verkkopyynnissä tarvittiin haavia. Siika jäi usein vain kevyesti päästä kiinni verkkoon. Ison siian näki jo kaukaa ja silloin lippomiehen piti olla tarkkana.”
Esko oli pienenä lapsena kalalla ollessa aina veneen kokassa. Sieltä tuli katseltua merta. Tuohon aikaan siiatkin olivat suuria. Suurin siika noilta ajoilta oli 5,2 kiloa painava. Se oli valtava siika. Lahnaa taas tuli kutuaikana väylien syvänteistä.
Kun olen kuullut kalastajaperheen tarinan, minussa herää kunnioitus ja arvostus niitä kalastajasukupolvia kohtaan, jotka tälläkin lahdella ovat kalastaneet. Kunpa vielä näkisimme jokien ja merenlahtien puhdistuvan ja rapu ja kalakantojen uudistuvan. Olisipa kunnanvaltuustojen listoilla vihdoinkin toimenpiteitä jokien puhdistamiseksi ja arvokkaiden vesien suojelemiseksi. Eihän tuota Liminganlahtea ja noita kirkkaita vesiä tai kala- ja rapukantoja saatu aikaan kunnanvaltuustojen päätöksillä, mutta voitaisiin näistä vesistä parempaa huolta pitää. Siihen riittäisi valtuustojenkin luomisvoima ja päätösvalta.
Puukko on nyt entisöity. Kalastajaperheen tarinan ja entisöidyn puukon lisäksi saan Eskolta mukaani hänen isänsä pauloittamat siikaverkot. Uitan ne jään alle ystäväni Antero Rantalan kanssa. Tunnen olevani arvokkaassa seurassa. Tunnen kuuluvani vuosikymmenten ja vuosisatojen kunniakkaaseen joukkoon: Liminganlahden kalastajiin.