Koulussa minulla oli kuvaamataidosta seiska. Huokaisin helpotuksesta, kun 9. luokalla sai valita musiikin ja unohtaa käpistelyt paperin, kynän, siveltimen, veden, hiilen ja ties minkä mysteeriaineen kanssa. Sen kummemmin en ole tainnut vapaaehtoisesti siveltimeen tarttua.
Myöhemmällä iällä minua on rokotettu vahvasti ja moneen kertaan kaikkea kuvataidetta vastaan: usein olen saanut kuulla, että tulkintani tarkasteltavasta taideteoksesta on väärä, vaikka juuri hetkeä aiemmin on vakuutettu sitä, miten taiteessa kaikki tulkinnat ovat mahdollisia.
Nyt taidan olla tulossa vanhaksi. Löysin itseni tämän kirjoittamista edeltävänä päivänä jo toista kertaa elämässäni Ateneumista, jonka olen lukuisia kertoja Helsingissä käydessäni tuhahdellen ohittanut.
En minä nytkään sinne omasta aloitteestani mennyt, mutta pois lähdin rikastuneena. En euroilla mitattuna, vaan mielen rikkauksilla. Enkä pelkästään siksi, että sain samalla kuunnella varsin taitavaa nuorta lauluyhtyettä, joka esiintyi Ateneumin portaikossa.
Kierroksemme kesti vähän turhan lyhyen aikaa, mutta mieleeni syöpyi erityisesti kaksi taulua, joita en muista ennen nähneeni. Molemmista minun piti ottaa kuva kännykkääni myöhempää tutkistelua varten.
Ensimmäinen noista tauluista oli Helene Schjerfbeckin ”Pikkusiskoaan ruokkiva poika”. Toisen oli maalannut toinen tunnettu suomalainen, Akseli Gallen-Kallela.
Schjerfbeckin taulussa on jotain, joka saa minut liikuttumaan. En pysty määrittelemään, mikä se on. Vasta jälkikäteen luin, että Schjerfbeck on maalannut teoksen Bretagnessa. Se on kyllä nähtävissä taulun miljöössä: isoveljellä on jalassaan puukengät, hän syöttää pikkusisartaan maalatusta savikupista eivätkä vaatteetkaan suomalaisilta näytä. Itse olen asunut nuoruudessani Bretagnen nykyisessä pääkaupungissa Rennes’issä. En tiedä sitäkään, onko tällä vaikutusta siihen, että taulu sykähdyttää minua. Ranskaan olin kyllä rakastunut jo ennen tuota vuosipuolikasta.
Taulun merkitys minulle jää tässä vaiheessa mysteeriksi. Mutta jos vanheneminen on hinta siitä, että pystyy oppimaan näkemään näkemättömiä ja tuntemaan tuntumattomia, hinta on pieni. Nuoruushan on joka tapauksessa yliarvostettu asia…
Niin, se Gallen-Kallela. Sen herättämät ajatukset ovat paljon helpompia selittää. Mutta niistä en kirjoita lehteen. Ainakaan vielä.